Bojarein jälkeen olivat dvoränit eli hovimiehet, niitäkin oli eriarvoisia virkansa mukaan; ja vihdoin "bojareinlapset", jotka muodostivat köyhimmän osan aatelistosta eli tsaarin palvelijaluokista. Sotajoukkoon heitä tavallisesti kutsuttiin.
Aatelisto oli tsaarin palvelijajoukko ja korvaukseksi antoi hän sille maatiluksia eli lääniä; mahtavat bojarit saivat sangen suuria aloja, sellaisia, joissa asui 15 à 17,000 talonpoikaisperhettä, sillä näiden mukaan maatilan arvo luettiin, ne kun siihen kuuluivat maaorjuuteen sidottuina; toiset saivat vähemmin, ja bojarein lapsilla oli usein ainoastaan 2 tai 3 talonpoikaisperhettä maa-alallaan.
Vielä ulommaksi valtakunnan hallintoa ulottui tsaarin mielivalta. Hän käytti omaksi edukseen kauppaa, ja sitä varten hänellä oli suuri joukko virkamiehiä, korkeampia ja alempia. Tsaari oli näet valtakunnassa kaupanvälittäjä. Kun ulkomaalainen kauppias toi tavaroita Venäjälle, ei hän saanut niitä muille myydä kuin tsaarille, jos tämä tahtoi ostaa. Tsaarilla oli yksinomainen oikeus viinan, olven ja siman valmistamiseen ja kaupitsemiseen; hänen kauttaan kulki myöskin suurin osa vientitavaroista; hän antoi näet virkamiestensä ostaa pitkin valtakuntaa turkiksia, hevosia, liinavaatetta, kaloja j.n.e., jotka sitten vietiin Arkangeliin, joka oli Venäjän ainoa satamakaupunki. Sieltä Englantilaiset ja Hollantilaiset kuljettivat ne kotimaahansa, sillä laivoja ei Venäjällä vielä ollut, joten koko ulkomaan kauppa oli vasta mainittujen kansojen hallussa. Tsaarin myyjät kaupitsivat usein pienissä erin lihaa, hedelmiä ja muita ruokatavaroita, ja elleivät tahtoneet kaupaksi mennä, kiellettiin muita kaupustelijoita myymästä niin kauaksi kuin tsaarin tavaroita vielä oli myymättä. Tsaarin etu teki sentähden kauppiasten olon ja varttumisen mahdottomaksi. Vähän niitä olikin ja kaupungit olivat vähäpätöisiä, suurempien maakylien kaltaisia, ja kaikki asukkaat jotenkin samassa köyhyydessä kuin maalaisväestökin. Yksin Novgorodkin, joka 13:llä ja 14:llä. vuosisadalla oli tärkeä kauppakaupunki, rupesi kuihtumaan sen jälkeen kun se yhdistettiin Moskoovan suuriruhtinaskuntaan. Moskoova oli ainoa kaupunki, joka oli rikas ja suuri; sen väkiluvun sanotaan 17:llä vuosisadalla olleen 700,000, jossa kenties on liikaa.
Jos lopuksi luomme silmäyksen varsinaiseen kansaan eli maalaisväestöön, näemme senkin aseman olleen huonolla kannalla. Valtakunnan etelä-osissa ainoastaan oli vapaita maanomistajia ja sielläkin sangen vähän. Maa oli yleensä joko aatelin hallussa tai kirkon, luostarien ja kruunun omaisuutena. Talonpojat näillä tiloilla olivat ammoisista ajoista asti olleet vuokramiehiä, jotka maanomistajille suorittivat suuren osan tuloistaan. Mutta heillä oli 17:nen vuosisadan loppuun asti vapaus muuttaa tilukselta toiselle määräaikana syksyllä kunakin vuonna. Tsaari Boris Godunov kielsi tämän ja sen jälkeen ne seurasivat maan mukana eli tulivat maaorjiksi, jollaisessa asemassa talonpojat useissa muissakin Euroopan maissa jo keskiajalta asti olivat olleet. Tästä alkaen ne olivat kokonaan herrojensa mielivallassa; herra sai määrätä verot mielin määrin, vaatia päivätöitä kartanoon, joita useinkin tehtiin kuusi päivää viikossa, joten sunnuntai vaan jäi oman maan viljelemiseen. Herralla oli myöskin sangen laaja tuomio-oikeus: hän saattoi tuomita hänelle ruumiillista rangaistusta, heittää vankeuteen j.n.e., ainoastaan kuolemaan tuomitseminen ei ollut hänen vallassaan. Sanalla sanoen isäntänsä hyvästä tahdosta talonpoika oli kokonaan riippuvainen. Suopea isäntä saattoi vaatia vähemmän päivätöitä, olla muutenkin kohtuullisempi vaatimuksissaan; hänellä oli oikeus antaa vapauskin alustalaiselleen. Mutta tylyn isännän vallassa oli päinvastoin.
Paitsi näitä maahan kiinnitettyjä talonpoikia oli huoneorjia (cholopi). Ne olivat herransa yksityistä omaisuutta niinkuin muukin tavara; niitä ostettiin ja myytiin mielivaltaisesti. Kotona nämät toimittivat palvelijoina kotiaskareet. Vähitellen muuttui maaorjienkin asema samantapaiseksi, vaikka se alkuansa oli toisellainen ollut.
Ainoa valta, jolla tsaarin rinnalla oli jonkun verran itsenäisyyttä, oli kirkon. Alkuansa kuului Venäjän kirkko, kuten jo olemme maininneet, Konstantinoopelin patriarkan ylijohtoon; mutta v. 1589 erotti Iivana julma sen ja asetti Moskoovaan erityisen patriarkan Venäjän kirkon korkeimmaksi päämieheksi. Useat näistä ovat sangen mahtavia miehiä ja osottavat suurta vaikutusta valtiollisellakin alalla, vaikka he eivät milloinkaan saavuttaneetkaan sellaista asemaa, kuin länsimaissa Rooman paavilla oli. Niinpä patriarkka Hermogenes vaikutuksellaan ja johdollaan saa Puolalaiset karkotetuksi v. 1611, kun he jo ovat oman prinssinsä valituttaneet tsaariksi; patriarkka Filaretin poika on Mikael Romanov ja hän se oikeastaan johtaa hallitusta ensimmäisen Romanovin aikana. Patriarkan alapuolella oli metropoliittoja eli arkkipiispoja, piispoja eri osissa valtakuntaa sekä muita pappeja käytännöllisessä viroissa. Mutta näiden lisäksi oli kirkossa suuri joukko luostareja sekä miehiä että naisia varten. Niinkuin länsimainen katoolinen kirkko oli aikojen kuluessa saanut suuria rikkauksia, niin Venäjänkin kirkolla oli hallussaan paitsi äärettömiä summia irtainta kalleutta, maatiluksia ja maaorjia lähes seitsemäs osa koko valtakunnassa. Rikkaudet tekivät sen vielä mahtavammaksi.
Elämä ja olot olivat Venäjällä jotenkin yksinkertaisella kannalla aina Pietari suuren aikoihin asti. Komeutta ja loistoa ei paljon nähty muualla kuin tsaarin hovissa, josta jo kerroimme; patriarkka ja piispat elivät myöskin kuten länsimaillakin ruhtinaallisella tavalla. Bojarit taas olivat pakotettuna komeasti esiintymään tsaarin hovissa ollessaan; ja maaseutujen virkamiehinä he myöskin koettivat Moskoovan elämää jäljitellä, mutta tiluksillaan ollessaan ei sellaista ollut huomattavissa, ei bojareilla, vielä vähemmin muissa yhteiskuntaluokissa. Bojarin asunto maaseuduilla oli yksinkertainen; siinä oli tavallisesti kaksi hirsistä rakennettua huonetta, joskus vaan yksi, ja keittiö; toisella puolen kartanoa oli palvelijoiden asunto ja aitat. Kaikki tarvekalut ja vaatteet valmistettiin kotona, talonpojat olivat palvelijoina. Metsästys oli tavallisin huvitus; nautintoaineet olivat paloviina, sima, kvaasi ja tee, samat kuin talonpojallakin. Harvoin hän lähti talostaan; pitkät matkat oli erottamassa muista; teitä ei ollut, joten ainoastaan talvella monin paikoin saatettiin matkustella.
Talonpojan asunto oli kurjannäköinen savesta ja oljista kokoonkyhätty hökkeli, harvoin hirsistä tehty; siinä hän asui perheineen ja elikoineen samassa huoneessa. Siivottomuus oli yleinen, kaikki vieraat matkustajat kammolla siitä mainitsevat. Juoppous oli yleinen pahe, joka Venäjällä tavattiin; kevytmielisyydestä ja haureellisesta elämästä niitä niinikään syytetään. — Tavat ja vaatetus olivat itämaalaisia. Perheen isä oli itsevaltias vaimonsa ja lastensa yli. Miehillä oli pitkä parta, sillä syntinä pidettiin sen poisottamista; se oli muka Jumalan kuvan häpäisemistä, koska Jumala oli ihmisen kuvakseen luonut. Päässä oli itämaalaisen turbanin kaltainen lakki; pitkä leveähihainen viitta oli yllä; se oli myöskin itämailta lainattu.
Naisen asema oli huono. Korkeimpien säätyjen naiset eivät saaneet julkisuudessa näyttäytyä; ikäänkuin vangittuna omassa asunnossaan "teremissä" he päivänsä viettivät; ainoastaan munkkeja, palvelijoita ja ihmeiden tekijöitä oli heidän seuranaan. Alemman säätyläisluokan nainen ei ollut näin jyrkästi erotettu. Vaimo oli miehensä orja. Miehelään vietäessä ei naisen mieltä kysytty; vanhemmat hänen luovuttivat kenelle he tahtoivat. Avioliitoissa käytettiin tavallisesti jotakuta välittäjää, joka tiedusteli naisen varallisuutta, ulkomuotoa y.m. suhteita. Näistä hän ilmoitti sulhaselle. Usein hän kuitenkin petti; hän kun kertoi että asianomainen morsiameksi aijottu oli kaunis, vaikkapa hän oli hyvinkin ruma, kehui terveeksi, vaikka hän olikin sairas j.n.e. Hääiltana vasta sulhanen näki ensi kerran morsiamensa ja silloin hän tapasi useinkin varsin toisellaisen aviopuolison kuin hän mielessään oli kuvitellut. Onnettomat avioliitot seurasivat tästä salaperäisyydestä. Tsaarilla oli etuoikeuksia tässäkin kohden; hän sai näet valita itse kauniimman ja miellyttävämmän maan tyttäristä itselleen puolisoksi. Määrätyksi päiväksi kutsuttiin tsaarin hoviin ylhäiseen säätyluokkaan kuuluvat naimaikäiset naiset; näistä tsaari korotti puolisokseen sen joka häntä paraiten miellytti. Kun esim. Iivana III tahtoi hankkia pojalleen Vasiljille puolison, kerättiin 1,500 kaunista tyttöä koko valtakunnasta, joista hän valitsi yhden. Luonnollista on, että kaikki ylhäiset suvut koettivat päästä tsaarin sukulaiseksi, heidän oma arvonsa ja vaikutuksensa sen kautta kohosi.
III. Venäjän hallitsijat harrastavat länsimaiden sivistystä.