Itämaalaiseksi kansaksi olivat Venäläiset muuttuneet oloissansa ja tavoissansa. Kansaan ne olivat kokonaan juurtuneet; se oli niissä kasvanut ja sen katsantotapa niiden mukaan muodostunut. Papisto myöskin pysyi jäykästi kiinni vanhoissa oloissa. Kaikkea vierasta katsottiin karsain silmin, pidettiinpä sitä uskonnon häpäisemisenäkin. Muukalainen oli Venäjällä aina epäluulonalainen; syntinä pidettiin, jos joku Venäläinen lähti ulkomaille. Venäläisissä ilmaantui samanlainen ylpeys ja itseensä tyytyväisyys, kuin vielä tätä nykyä on Kiinalaisten tunnusmerkkinä.
Mutta Venäjän olojen oli muuttuminen; sen oli pyrkiminen länsimaiden yhteyteen ja omistaminen niiden kehittyneempi sivistys, jos se tahtoi päästä sulkeutuneesta asemastaan Euroopan muiden kansojen rinnalla. Venäjä oli jäänyt kuusi vuosisataa jäljelle sivistyksessä; se oli jo sen vuoksi vaikea tasotettava. Kansan vastahakoisuus oli luonnollisesti suurena haittana. Myöskin Venäjän naapurit ja muutkin lännen kansat koettivat estää sivistyksen tunkeumista Venäjälle. Aavistettiin jo sitä suuruutta, johon Venäjä saattaisi kohota, jos sen suuria apulähteitä, sen varallisuutta ja kansan paljoutta, oikein osattaisiin käyttää. Niinpä uskonnon sodissa julmuudestaan kuuluisa Espanjan kuninkaan Filip II:sen sotapäällikkö Alban herttua esitti Frankfurtin valtiopäivillä 1571, että kiellettäisiin Iivana IV:lle aseita viemästä. Puolan kuningas Sigismund moittii useassa kirjoituksessa Englannin kuningatarta Elisabethia siitä, että hän salli Englannista sotatarpeita vietävän Venäjälle. Lybeckiläiset vangitsivat erään Iivana IV:nen asiamiehen Schlitten seurueineen, joka oli hänelle värväämässä taitavia miehiä eri aloilla.
Vielä päälliseksi oli Venäjän silloinen maantieteellinen asema sangen epäedullinen yhdysliikkeen saavuttamiseksi Länsi-Euroopan kanssa; se oli näet joka puolelta paitsi pohjoisessa suljettu meren yhteydestä. Vienanmeren rannalla vaan oli Arkangelin kaupunki "ainoa akkuna, josta länsimaat saattoivat valon säteitänsä Venäjän sisäosiin levittää". Englantilaiset olivat sinne purjehdusmatkoillaan saapuneet ja v:sta 1554 oli kauppasopimus heidän kanssaan olemassa. Arkangelissa oli heidän kauppakonttoorinsa ja sen satamaan ulkomaiset tavarat tulivat; suuren osan vuodesta jäätää pakkanen senkin. Muualla olivat rantamaat muiden kansojen hallussa. Mustasta Merestä erotti Venäjän Krimin khaanikunta, viimeinen jäännös Mongoolilaisvallasta. Koko nykyinen Länsi-Venäjä kuului Puolan valtakuntaan, joka oli silloin Venäjätä paljon mahtavampi. Itämeren rannoilla taas oli 16:nen vuosisadan puoliväliin asti saksalainen Kalparitarikunta ja sen jälkeen kun se oli hävinnyt, joutuivat nämät maat Ruotsin ja Puolan välillä jaetuksi. Inkerinmaa oli Venäjän omana v:teen 1617, mutta silloin Kustaa II Adolf sai sen Stolbovan rauhassa Ruotsin maihin liitetyksi ja sen kautta Venäjän kokonaan Itämeren yhteydestä suljetuksi.
Näistä monista vastuksista huolimatta rupeavat Moskoovan suuriruhtinaat pyrkimään länsimaiden yhteyteen, niin pian kun Mongoolilaisvalta on hävinnyt. Iivana III:nen ajoista sellaista harrastusta on huomattavissa. Hän jo taisteli Ruotsia vastaan; samoin Iivana julma ja seuraavatkin tsaarit. Itämeren rantamaita he tavottavat, mutta kauan aikaa suotta. Heidän sotajoukkonsa ovat kyllä sangen suuret, mutta harjaantumattomat; päälliköillä ei ole taitoa ja aseet eivät ole sen arvoisia kuin vihollisilla, — siinä syy häviöön. Mutta näissä sodissa he oppivat tuntemaan oman huonommuutensa sekä sen edun, minkä sivistys tuo mukanansa. Sen vuoksi, ruhtinaat rupeavat sivistystä suosimaan. Se oli etupäässä sivistyksen käytännöllistä puolta, jota he harrastivat. Iivana III:nen aikana tuli Venäjälle paljon kreikkalaisia ja italialaisia miehiä, joita käytettiin valtion toimissa. Kun Novgorod v. 1478 valloitettiin ja liitettiin Moskoovan suuriruhtinaskuntaan, pakotti Iivana III 49 hansakauppiasta sekä varakkaimpia porvareja muuttamaan Moskoovaan. He asettuivat asumaan eri kaupunginosaan, jota nimitettiin "saksalaiseksi slobodaksi". Tämä paikka tuli koko länsimaisuuden keskustaksi; siellä Pietari I:kin oppi ensin Euroopan oloja tuntemaan. Iivana IV, tuo julma tyranni, osotti paljon harrastusta länsi-eurooppalaisuudelle. Hän ivasi joskus Venäläisten raakuutta ja tietämättömyyttä ja ilmaisi halveksimistaan muukalaisillekin, jotka hänen hovissaan olivat. Hän kutsui Venäjälle lääkäriä, apteekaria, rakennusmestaria, insinöörejä, aseseppiä, paperinvalmistajia, lainoppineita j.n.e., joiden piti tuoda mukanaan "hyviä tapoja". Hän perusti ensimmäisen kirjapainon, joka kuitenkin pian pappien toimesta poltettiin. Boris Godunov lähetti nuoria Venäläisiä ulkomaille oppimaan, joista useat sinne jäivät, koska eivät enää tahtoneet kotimaansa huonoihin oloihin palata. Mikael Romanov järjesti sotajoukon parempaan tapaan; eräs hollantilainen Vinius perusti Tulan kaupunkiin kanuunavalimon, Mikaelin poika Aleksei kutsui saksalaisen näyttelijäjoukon Moskoovaan. Pietarin sisarpuolen Sofian hallitessa koetti ruhtinas Galitsin, joka oli hienosti sivistynyt mies, edistää länsimaiden sivistystä.
Hallitsijoiden ja muutamien ylhäisten sukujen suosimisella ulkomaalaisuus Venäjälle rupesi vähitellen leviämään. Puolasta tuli etupäässä vaatetustapa, jota aljettiin hovissa käyttää; seurustelutavoissa näkyi myöskin Puolalaisten hienoutta; puolalaisuus näkyi ylipäänsä ulkonaisessa elämässä. Mutta varsinainen uusi työ, aineellinen puoli oli Saksasta kotosin, sieltä käsityöläiset, insinöörit, upsierit ja oppineet miehet tulivat. Kansassa ja papeissa oli tyytymättömyys uutuuden johdosta sangen suuri. Sen vuoksi oli tsaari Aleksei pakotettu antamaan määräyksen, jossa kaikkia alamaisia ankarasti varotetaan jäljittelemästä ulkomaalaisia muoteja päähineissä ja vaatteissa; tottelemattomia uhataan virkojen menettämisellä sekä pannalla ja kirouksella.
Tällaiset olivat lyhyesti kerrottuna Venäjän olot 18:nen vuosisadan lopulla. Se oli merestä suljettu joka taholta paitsi pohjoisessa, ja mahtavat naapurit joka taholla; kansa oli kokonaan itämaalainen oloissaan ja tavoissaan sekä vihasi kaikkia vierasta; hallitsijat olivat kyllä koettaneet muodostaa oloja sivistysmaiden tapaan; mutta ainoastaan hajanaisesti se oli tapahtunut. Pietari I tämän muutoksen pani toimeen; hänen vaikutuksestaan Venäjä liittyy länsimaihin ja muodostuu Euroopan valtioksi. Pietari I:sen hallituskausi on tärkeimpiä Venäjän kehityksessä; siinä on taistelua itämaalaisuuden ja eurooppalaisuuden välillä. Tässä taistelussa on Pietari keskustana. Seuraavassa kerromme tapausten kulkua.
IV. Pietarin lapsuuden aika.
Tsaari Aleksei, toinen hallitsija kuuluisasta Romanovin suvusta, oli kaksi kertaa naimisissa; ensimmäisestä aviosta syntyi kolme poikaa, Aleksei, joka kuoli vielä isänsä eläissä, Feodor ja Iivana sekä kuusi tytärtä, joista kuuluisin oli Sofia; toisesta taas yksi poika, Pietari sekä kaksi tytärtä. Viimemainittujen äiti, nimeltään Natalja Kirillovna Naryschkin, kuului Venäjän etevimpiin sukuihin. Jo ennen avioliittoaan oli Aleksei mieltynyt häneen, jonka vuoksi tuo tavanmukainen valintatilaisuus, josta edellä olemme maininneet, toimitettiin vaan muodon vuoksi. V. 1672 Toukokuun 30 p:nä syntyi Pietari Moskoovassa.
Ensimmäiset ikävuotensa oleskeli Pietari äitinsä kanssa Moskoovassa tsaarien asunnossa Kremlissä. Mutta jo neljän vanhana oli hänen äitinensä sieltä siirtyminen. V. 1676 kuoli näet Aleksei, ja vanhin poika Feodor pääsi hallitukseen. Hän ei taas suosinut Aleksein toista puolisoa ja hänen sukulaisiaan, jotenka ne menettivät asemansa ja vaikutuksensa hovissa. Jo aina siitä asti, jolloin Aleksei oli mennyt toisiin naimisiin, oli ankara kilpailu, kiista ja kateus vallinnut Miloslavskien suvun (siihen kuului Aleksein ensimmäinen puoliso) ja Naryschkinien välillä. Edelliset pääsivät Aleksein kuoltua voitolle ja jälkimmäiset itse sekä heidän auttajansa ja suosijansa karkoitettiin sieltä.
Natalja Kirillovna asettui nuoren poikansa kanssa kolmen penikulman päässä Moskoovasta olevaan Preobrashensk-nimiseen maakartanoon, jonka Aleksei oli rakennuttanut. Tämä muutto oli Pietarin kehitykselle sangen tärkeä. Täällä hän tuli viettämään lapsuutensa ajan kokonaan toisellaisissa oloissa, kuin Venäjän prinssit muuten. Melkein suljettuna olivat he palatsien sisällä, jäykät itämaalaiset hovitavat kangistuttavat alusta aikain heidän olentonsa. Opetus, joka heille annettiin, oli pääasiallisesti uskonnollista laatua; käytännöllinen puoli oli sivuseikkana. Sellaisen kasvatuksen oli Pietarin velipuoli Feodorkin saanut. Toisin oli Pietarin laita Preobrashenskissa. Hän sai vapaasti liikkua ja leikkiä ikäistensä kanssa. Hän näki maailmaa sellaisena kuin se todellisuudessa oli. Ja sen vuoksi hänen huomionsa kääntyi yksinomaan käytännölliselle alalle. Opettajana oli eräs kansliian kirjuri Sotov, joka valmisteli hänelle kuvakirjoja. Mutta tietopuolinen oppi jäi hyvin vaillinaiseksi. Vasta nuorukaisen iässä oppi Pietari esimerkiksi laskuopin alkeet. Hänen virheellinen kirjoituksensa osottaa myöskin, että alkuopetus oli hyvin puutteellista. Itsekin hän sen myöhemmin tunnusti.