Mutta toisella alalla hän oppi paljon enemmän. Leikkikaluina oli hänellä jänteitä, jousia, miekkoja ja kanuunia. Niinikään oli hänellä esineitä monen eri ammatin alalta; hänellä oli muurarin tarvekaluja, kirjanpainajan ja kirjansitojan ammattiin kuuluvia; hänellä oli varvi- ja höyläpenkkiä. Hänen käytännöllinen taipumuksensa sai näistä tyydytystä. Jo v. 1697 sanoo eräs saksalainen ruhtinatar kummastuksissaan, että Pietari ymmärsi neljäätoista eri ammattia. Ja v. 1698 lausuu eräs englantilainen piispa moittien, että hänen kasvatuksensa oli ollut liian yksipuolista laatua; hän oli liiaksi kiintynyt käytännöllisiin toimiin. Tätä samaa reaalista harrastusta hän osotti kaiken ikänsä.
Pian joutui Pietari tapausten pyörteeseen ja niihin keskustaksi. V. 1682 kuoli Feodor ja nyt tuli kysymys kruununperijästä. Lähinnä oli Iivana, mutta hän oli heikko ruumiiltaan, melkein tylsämielinen, puoliksi sokea ja siis kykenemätön hallitsemaan. Varmaa perintölakia ei ollut Venäjällä. Hovissa olivat nuo kaksi jo ennen mainittua puoluetta vastakkain; toiset suosivat Iivanaa, toiset taas Pietaria, vaikka hän vasta olikin ainoastaan 10-vuotias. Kiihko ja pelko oli niin suuri, että Pietarin puoltajat kulkivat hovissa panssari vaatteiden alla, henkensä kun luulivat olevan vaarassa.
Oli ennen tapahtunut, että kirkon päämies eli patriarkka esiintyi johtavana ja toimivana henkilönä silloin kun valtaistuin oli joutunut ilman hallitsijaa; patriarkka oli näet tärkein mies valtakunnassa tsaarin jälkeen. Niinpä nytkin patriarkka Joakim ryhtyi toimiin vallanperimyksen johdosta. Hän saapui Kremlin linnaan, jossa oli sattumalta useita ylhäisiä henkilöitä ja virkamiehiä. Näille hän kauniissa puheessa esitti asian ja kysyi, kuka hallitsemaan ryhtyisi. Lyhyen keskustelun jälkeen suostuttiin yksimielisesti kutsumaan Pietari; Iivana jäi kokonaan syrjään. Sen jälkeen esitti patriarkka saman kysymyksen linnan ulkopuolelle kokoontuneelle väkijoukolle. Pietarin nimi kaikui sieltäkin vastaukseksi: ainoastaan yksi ääni kohosi Iivanan eduksi.
V. Pietarin sisarpuoli Sofia riistää hallituksen.
Pietari, vaikka oli vasta 10-vuotias, oli siis melkein yksimielisesti tehty hallitsijaksi. Mutta pian alkoivat ikävät ajat. Miloslavskien suku oli menettänyt asemansa ja vaikutuksensa; he tahtoivat kostoa Pietarin suosijoille, ja sen he tekivätkin julmimmalla tavalla.
Iivana, joka olisi ollut lähinnä ajamaan äitinsä sukulaisten asemaa, ei siihen pystynyt, vähämielinen kun oli; mutta hänen Sofia-sisarensa ryhtyi koston työtä ja samassa omaa asiaansa ajamaan. Sofia oli toimekas, rohkea ja lujatahtoinen nainen, mutta ennen kaikkea oli hän kunnian- ja vallanhimoinen; eräs ulkomaalainen sanoo, että hän oli "hallitsemisen himosta sairas". Hän oli jo siinäkin osottanut rohkeutta, että hän luopui tuosta yksinäisestä, toimettomasta asemasta, jossa Venäjän naiset itämaalaiseen tapaan olivat. Hän ei tyytynyt olemaan asunnossaan luostarin asukasten tavoin eikä elämään maailmasta mitään tietämättä. Kadulla ajaessaan ei hän kulkenut peitetyissä vaunuissa niinkuin vanha tapa vaati, jumalanpalveluksessa ollessaan ei hänen kasvonsa ollut paksun hunnun peittäminä. Sofia jätti nämät itämaalaiset tavat ja näyttäytyi julkisesti. Veljensä Feodorin hautaajaisissa esiintyi hän vasten monien kieltoa julkisesti, kovaäänisillä valitushuudoilla ja itkulla herättäen yleistä huomiota. Nyt kun Pietari kohotettiin tsaariksi rupesi hän valtiollisiin vehkeilyihin. Mutta tuskin olisi Sofia saanut paljon aikaan, ellei Streltsien joukot olisi asettunut hänen asiaansa ajamaan. Näistä täytyy meidän kertoa vähän laajemmin, voidaksemme käsittää, mikä merkitys ja vaikutus niillä oli Venäjän silloisissa oloissa.
Streltsien joukko oli ainoa vakinainen säännöllinen sotajoukko mikä Venäjällä ennen Pietarin aikaa oli: sillä ainoastaan tarvittaissa kutsuttiin aseisiin kansallinen sotajoukko, johon kuului sekä bojaareja että talonpoikia. Iivana IV oli Streltsit asettanut ja Mikael Komanovin aikana oli hänen apumiehensä Filaret ne järjestänyt. Ne muodostivat jonkinlaisen kaartin, joka oli jaettu 22:teen rykmenttiin, 1,000 miestä kussakin. Moskoovassa oli yksi kaupunginosa heidän hallussaan; mutta oli niistä osa lähiseuduilla sekä rajalinnoituksissakin. Vähitellen olivat Streltsit tulleet muodostamaan jonkinlaisen suljetan luokan eli kastin; he opettivat lapsilleen sotataitoa; sotatoimi meni näet perintönä. Rauhan aikana harjoittivat he kauppaa ja teollisuutta ja tässä kohden oli heille annettu monta oikeutta, joita muilla ei ollut. Mutta pian tuli tämä joukko valtiolle vaaralliseksi; Streltsit tunsivat oman merkityksensä, mitä he valtiossa voivat saada aikaan; he tulivat vaativaisiksi ja ylpeiksi: levottomuuksia toimeenpanemalla he näyttivät mahtiansa. Streltsien asema oli samallainen kuin Rooman keisarikunnan praetoriaanein tai Turkin janitscharein. Jo Feodorin heikon hallituksen aikana olivat he saaneet tahtonsa määrääjäksi. Heille oli kerran jätetty osa heidän palkastaan suorittamatta, joka kyllä oli väärin, mutta syylliset upsierit saivat hallituksen määräyksestä sotamiesten läsnäollessa kärsiä rangaistuksensa. Se alensi luonnollisesti esimiesten arvoa heidän silmissään. Tämän johdosta yltyi heidän mielivaltansa. Valtio tuli voimattomaksi sitä ehkäisemään. — Näihin liittyi Sofia ja koetti kiihottaa heitä Pietaria ja hänen sukulaisiaan vastaan. Huhuja pantiin liikkeeseen, joissa vastustajia koetettiin saada kaikellaisiin rikoksiin syyllisiksi. Tämä oli Venäjällä silloin yleinen tapa. Kerrottiin, että tsaari Feodor oli myrkytetty, Naryschkinin suku vainosi Iivanan henkeä, häntä oli jo pahoin pidelty ja yksi saman suvun jäsen pyrki itse hallitusistuimelle. Sopimus tehtiin nyt, että joukko vastapuolueen etevimmistä henkilöistä surmattaisiin.
Toukokuun 16 p:nä 1682 aamulla alkoi Moskoovassa suuri verinäytelmä, joka kesti kolme päivää. Silloin Streltsit tulivat palatsiin, ja vaativat Naryschkinia heille jätettäväksi, etenkin erästä Iivana nimistä Pietarin setää, jonka sanottiin valtaistuimelle pyrkivän. Streltsien ylin päällikkö, vanha ruhtinas Dolgorukij ilmaantuu silloin heidän eteensä, käskee heidät ankarilla sanoilla menemään pois. He eivät tottele, vaan käyvät häneen käsiksi ja viskaavat hänet palatsin korkeilta rappusilta alhaalla seisovien keihäiden kärkiin. Samoin kävi erään toisen ylhäisen miehen, joka koetti rauhoittaa heitä. Tsaarin äiti pakeni piiloutumaan palatsin sisäisiin kammioihin. Yleinen pelko vallitsi kaikkialla, ei kenenkään virkamiehen tai upsierin henki saattanut olla turvassa; ei mitäkään voimaa ollut Streltsiä hillitsemään. He tunkeutuivat palatsin huoneisiin, tarkastivat joka sopen, ottavat vangiksi ja murhasivat useita korkeita virkamiehiä, muun muassa kaksi Pietarin setää, joista varsinkin kruununtavottelijana pidetty Iivana, joka vasta kolmantena päivänä löydettiin, sai kauheita kidutuksia ensin kärsittyään heittää henkensä. Kolmantena päivänä loppui murhanäytelmä.
Valta oli Streltsien käsissä. Muutaman päivän perästä tuli heidän puolestaan hoviin lähetyskunta pyytämään, että Iivana, Pietarin velipuoli, pääsisi Pietarin mukana yhdessä hallitsemaan; Iivanan pitäisi olla ensimmäisen tsaarin ja Pietarin toisen. Ylhäiset virkamiehet ja ylimykset neuvottelivat tästä keskenään kutsuttuaan patriarkan johtamaan kokousta. Päätökseksi tuli Streltsien tahto; kokous arveli näet, että Venäjällä saattaisi olla kaksi hallitsijaa samaan aikaan, koska esim. Farao ja Josef Egyptissä, Arkadius ja Honorius Roomassa ennen olivat yhdyshallitusta pitäneet. Kaikki riensivät kirkkoon, jossa molemmat veljet julistettiin tsaareiksi.
Mutta kaksi päivää tämän jälkeen ilmaantuu taas Streltsien lähetystö, joka esittelee, että tsarevna Sofian pitäisi ryhtyä väliaikaisesti hallitukseen, koska molemmat tsaarit olivat liian nuoria. Streltsien tahto oli kerran muuttunut laiksi ja nytkin pantiin hovista heti lähetystö Sofian luo pyytämään, että hän ottaisi hallituksen käsiinsä. Tavan mukaan hän ensin esteli, mutta suostui siihen vihdoin. Kaikki oli luonnollisesti tapahtunut hänen vaikutuksestaan. Hän oli nyt päässyt tahtonsa perille.