Näin arveli tsaari itse uudesta järjestelmästään; mutta siinä hän pian huomasi erehtyneensä. Hän oli kyllä luonut uudet laitokset, uuden koneiston, mutta uutta henkeä hän ei saanut luoduksi. Virkamiehistö pysyi suuressa määrin edellisen kaltaisena; siinä oli opin ja sivistyksen puute liian suuri; oman edun pyyntö, voitonhimo, epärehellisyys olivat tavallisia vielä tästä lähinkin, niinkuin ennen. Tähän seikkaan palaamme veroista puhuessamme.
XXV. Aatelisto ja kirkko.
Aatelissäädyn etuoikeudet muiden kansanluokkien rinnalla kaikissa kansoissa perustuvat alkuansa sen velvollisuuksiin valtion ja hallitsijan palveluksessa; etuoikeudet ovat siitä korvauksena. Niin oli Venäjälläkin suuri ylimysluokka syntynyt; ne miehet, jotka olivat olleet ruhtinaiden palveluksessa, etenkin sotaväessä, olivat kohonneet muita ylemmäksi. Mutta aikojen kuluessa muuttui tämä ylimyskunta sukuaatelistoksi, s.o. synty määräsi etuoikeudet, ja vastaavia velvollisuuksia ei täytetty. Tosin oli paljon bojaareja tsaarin hovissa, mutta heidän toimensa ovat pikemmin etuoikeuksina pidettävät kuin velvollisuutena; suurin osa heistä eleli kuitenkin toimetonna maatiloillaan.
Pietari rupesi taas vaatimaan aatelia tsaarin palvelukseen. Olemme jo ennen maininneet, miten hän pakotti bojaareja lähettämään poikiansa ulkomaille oppia saamaan. Jokaisen tuli olla valmis mihin toimeen hänet määrättiin; kaksi kolmannesta aateliston pojista määrättiin palvelemaan sotaväessä; hän komensi niitä myöhemmin insinöörikouluihin tai meriakatemiaansa. V. 1714 käski hän koko valtion aatelin saapumaan lapsineen perheineen Pietariin tarkastettavaksi. Vaikeata oli kaikkia saada kokoon, jonka vuoksi hän määräsi valtiolle otettavaksi niiden omaisuuden, jotka eivät kutsumusta noudattaneet. Tarkoitus tällä tarkastuksella oli nähtävästi jonkinlainen uusi aije, jonka kautta aatelissääty pakotettaisiin valtion toimiin.
Pietarin päämäärä oli kiinnittää koko aatelisto valtion palvelukseen. Sitä osottaa hänen arvojärjestelmänsäkin; siinä näet virkamiehistö ja aatelisto sulautuvat yhteen. Hän jakoi kaikki valtion virkamiehet, sekä sotilas- että siviiliviroissa olevat, 14:nen arvoluokkaan; ja kaikki, jotka olivat kohonneet 8:teen arvoluokkaan asti, saivat perinnöllisen aateluuden. Myöskin naiset olivat saman järjestelmän mukaan eri asteissa; naidut olivat miehensä arvoluokassa; mutta naimattomat tyttäret olivat vähän alempana, siten että esim. ensimmäiseen luokkaan kuuluvan virkamiehen tytär oli saman arvoinen, kuin 4:teen luokkaan kuuluva aviovaimo, toisen luokan virkamiehen tytär oli taas 5:teen luokkaan kuuluvan naidun naisen arvoinen j.n.e. Virka se oli yksin, joka toi arvon; vanha aatelisuus himmeni kokonaan sen rinnalla. Muualla Euroopassa ei sentapaista järjestelmää ole ollut. Venäjällä se on vieläkin olemassa.
Samoin kuin aateliston tahtoi Pietari saada valtion siipein alle kirkonkin alistumaan.
Venäjän kirkolla oli jotenkin itsenäinen asema, valtiosta melkein riippumaton. Iivana julman ajoista asti oli tsaarin rinnalla kirkon päämiehenä patriarkka, ja häntä tuskin vähäpätöisempi. Patriarkalla oli oma valtaistuimensa; hänen käskynalaisinaan oli ääretön joukko sekä pappeja että munkkia ja nunnia, joiden viimeksimainittujen luku Pietarin aikana laskettiin 25,200:ksi; luostarien lukumäärä taas oli lähes 800. Suuret rikkaudet oli sen hallussa, paitsi muuta noin 130,000 talonpoikaisperhettä kuului kirkon omaisuuteen eli 1/2 koko valtion talonpojista. Pietari ensiksikin poisti patriarkan-viran. Patriarkan suuri arvo ja valta ei häntä miellyttänyt. "Yhteinen kansa ei tiedä", sanoo Pietari, "mitenkä hengellinen valta eroaa itsevaltiaan vallasta; häikäistynä siitä loistosta ja arvosta, mikä kirkonpäämiestä ympäröi, saapi se sen ajatuksen, että viime mainittu on toinen hallitsija ja ainakin itsevaltiaan vertainen tai kenties häntä korkeampikin, ja että hengellinen arvo edustaa toista, parempaa valtiota. Jospa sitten mielipiteiden erilaisuus ilmaantuu patriarkan ja tsaarin välillä, sattuu helposti, että kansa asettuu patriarkan puolelle, luullen, että hän taistelee Jumalan asian puolesta ja että häntä sen vuoksi on autettava". Tässä Pietari selvään lausuu syyn, jonka tähden hän lopettaa korkeimman hengellisen virka-arvon; se oli tsaarin kilpailija; ja sitä paitsi olivat kirkon miehet, patriarkka etupäässä, Pietarin uudistuspuuhien kiivaimmat vastustajat. Eikä osattu toivoakaan sellaista kirkon päämiestä, joka olisi mukaantunut hänen tahtonsa jälkeen.
V. 1700 kuoli patriarkka Adrian; Pietari ei nimittänyt toista, vaikka häntä pyydettiin; patriarkan tointa hän määräsi Rjäsanin metropoliitan eli arkkipiispan Stefan Javorskijn hoitamaan, miehen, jonka hän jo ennen oli oppinut tuntemaan taipuvaiseksi reformeihinsa ja sivistyneeksi sekä suureksi saarnamieheksi. Mutta Jovorskij toivoi kuitenkin patriarkaksi pääsevänsä; kun hän toiveissaan pettyi, muuttui hänen katsantotapansa vihamieliseksi Pietarin puuhille. Patriarkan sijaan asetettiin v. 1721 n.s. pyhä synoodi kirkollisten asioiden johtajaksi. Siinä oli useampia jäseniä; tsaari ne määräsi; ja tämän kautta kirkon ylin johtajavalta tuli hänestä riippumaan.
Muukin papisto pantiin tarkemman valvonnan alaiseksi ja menetti sen erikois-aseman, mikä sillä ennen valtiossa oli ollut. Luostaria piti Pietari ainoastaan laiskuuden ja tekopyhyyden pesäpaikkoina. Pelättiin jo yhteen aikaan, että hän hävittäisi ne kaikki ja ottaisi niiden omaisuuden itselleen, mutta näin pitkälle hän ei mennyt; hän vähensi niiden lukumäärää; kuri tehtiin entistä paremmaksi ja kovempaa tarkastusta pidettiin.
Suurin isku kirkolle oli se, että Pietari otti valtion huostaan osan sen tiluksista. Eräs sitä varten asetettu "kamarikonttoori" hoiti niitä; hän itse käytti valtion tarpeisiin niistä suuren osan.