Uusia veroja määrättäissä täytyi myöskin yhäti luoda uusia virkoja ja hankkia uusia virkamiehiä. Ja jokainen uusi virkamies oli kansalle uusi rasitus; sillä he eivät katsoneet yksinomaan, että valtion vero tuli kootuksi, joka jo kyllä oli suuri, vaan myöskin omaa etuansa. Sillä kukin heistä, kenraalista ja voivoodista halvimpaan kirjuriin asti, piti oikeutenaan menetellä mielensä mukaan. Voivoodit matkustelivat ja elivät maakuntansa asukkaiden kustannuksella; fiskaalit, linnojen isännät sekä alemmat virkamiehet samalla tavalla. Eräs venäläinen historioitsija Kostomarov kertoo seuraavaan tapaan virkamiesten menettelystä: "Kun voivoodi tai maaneuvos tahtoo jonkun seudun asukkaita hyödykseen käyttää, lähettää hän kirjurinsa tiedustelemaan, ovatko talonpojat oikein suorittaneet kaikki veronsa. Kirjuri kulkee kylästä kylään, talosta taloon ja vaatii talonpojalta kuittia suorittamistaan maksoista. Moni talonpoika ei heti löydä kuittiansa, ja kirjuri huutaa ja lykkii häntä, vaatii häneltä vieläkin maksuja tai ottaa lahjoja siitä että hän odottaa, kunnes talonpoika löytää kateissa olleen kuittinsa ja näyttää sen; mutta vaikkapa talonpoika ei kuittiansa olisikaan hukannut, vaan heti tuo sen vaadittaissa esille, niin ottaa kirjuri kuitenkin paitsi mitä hän syömisessä ja juomisessa on kuluttanut, vielä rahaa, ikäänkuin vaivansa palkkioksi, ja jakaa sen sittemmin esimiehensä kanssa". Eräässä ukaasissa vähää myöhemmin sanotaan voivoodeista, "ettei niitä saata paimeniksi nimittää, vaan susiksi, jotka ovat laumaan hyökänneet". Näin meneteltiin maaseuduilla. Kaupungit oli Pietari erottanut voivoodein hallinnosta ja asettanut maistraatin ja raatimiehet sijaan, mutta yleensä valitetaan ankaraa sortoa siltäkin puolen, vieläpä kovempaa kuin ennen, ennen kun oli vaan yksi herra, nyt niitä oli useita.
Pietari koetti petoksia kaikin tavoin estää sekä sellaisia, joista kansa kärsi että myöskin niitä, joiden kautta valtio sai vahinkoa. Hän asetti viskaalia maakuntiin, yliviskaalia senaatiin valvomaan, ettei mitään vääryyttä saisi tapahtua, Heidän tuli nostaa kanteita syyllisiä vastaan. Mutta muutkin henkilöt saivat ilmiantaa petoksia. Jos syytöksessä oli perää, sai kantaja tavallisesti puolen, joskus kaikkikin syytetyn omaisuudesta; mutta jos syytös huomattiin perättömäksi, ei kantaja ollut minkäänlaisen vastuun alaisena nostamastaan väärästä syytöksestä. Tämä saattoi siihen väärinkäytökseen, että varsin kevytmielisesti tehtiin kanteita, usein syyttäkin, sillä omaa hyötyä syyttäjä siinä toivoi saavansa. Kuka esim. ilmiantoi kapakan isännän, joka oli tupakasta ja viinasta veron jättänyt maksamatta, sai neljänneksen hänen omaisuudestaan; kuka taas ilmi antoi sellaisen henkilön, joka oli valtion palveluksen laiminlyönyt, sai koko hänen maaomaisuutensa j.n.e. — Syytettyjen luku karttui karttumistaan, rangaistusten lukumäärä niinikään; Pietari antoi yhäti ankarampia määräyksiä, mutta väärinkäytökset pysyivät kuitenkin.
Paitsi omaisuuden riistämistä käytettiin muitakin rangaistuksia. Kuoleman rangaistus oli hyvin tavallinen; pakkotyöhön tuomittiin usein; "knuutia" annettiin; käytettiinpä sellaistakin raakaa rangaistustapaa, että sieramet revittiin irti; Pietari itse keksi koneen, jolla tämä julma rääkkäys perin pohjin toimitettiin; toisinaan poltettiin kieltä kuumalla raudalla. Kaikkia näitä rangaistustapoja käytettiin aina eri määräysten mukaan, mutta suhteellisuutta rikoksen laadun mukaan ei suinkaan ollut olemassa, ainakaan meidän käsityksemme mukaan. Kuolemanrangaistus oli esim. määrätty metsän kaatamisesta. Alituisesti oli syytöksiä vireillä. Eikä yksinomaan alemmat virkamiehet olleet syytettyjen joukossa, vaan ylemmätkin. Tahdomme muutamia mainita. Eräs ruhtinas Gagarin, Siperian kuvernööri ja tunnettu lempeydestään ja suopeudestaan ruotsalaisia ja suomalaisia vankeja kohtaan, jotka Siperiaan oli viety, tuomittiin kuolemaan ja mestattiin petoksesta. Pietarin tärkeä apumies rahojen hankkimisessa Kurbatov oli syytetty petoksista, mutta kuoli jutun kestäessä. Pietarin kaupungin varakuvernööri Korsakov sai "knuutia"; kaksi senaattoria, jotka olivat samassa petosjutussa osallisina, saivat sellaisen rangaistuksen, että heidän kieltänsä poltettiin kuumalla raudalla. Valtion varakansleri ja etevä valtiomies Schafirov tuomittiin ensin saamaan "knuutia", sitten kuolemaan, mutta kun pää jo oli mestauspölkyllä sai hän armon. Vihdoin itse yli-viskaali Nesterov, joka oli ollut vastamainittujen ynnä monien muiden syyttäjänä, tuomittiin itse niinikään petoksesta kuolemaan, ja julmalla tavalla itse Pietarin läsnäollessa kuoleman tuomio pantiin toimeen. Tsaarin suurin suosittu ruhtinas Menschikov oli kolmasti tuomittu petoksista omaisuutensa menettämään, mutta hän sai armon sekä arvonsa ja virkansa takaisin.
Pietariin tämä epärehellisyys teki ikävän vaikutuksen; hän koetti yhä uusilla ja ankarammilla määräyksillä saada ne ehkäistyksi. Kerran hän käski yliprokuraattori Jaguschinskin laatimaan säädöksiä, joissa kuolemanrangaistus olisi kaikellaisesta epärehellisyydestä määrätty; silloin sanotaan yliprokuraattorin lausuneen: "Tahtooko Teidän Majesteettinne jäädä yksin olemaan? Kaikki me varastamme, yksi enemmän ja kömpelömmin, toinen vähemmän ja taitavammin". Mutta viimeiseen asti Pietari taisteli tätä epärehellisyyttä vastaan. Oli odotettavissa juuri entistä ankarampia määräyksiä kun kuolema katkasi hänen elämänsä.
XXIX. Kansan tila.
Monet verot, rasitukset ja uhraukset, joita tarvittiin Pietarin uudistuspuuhissa, koskivat kaikkia hänen alamaisiaan; mutta suuremmassa määrässä ne rasittivat varsinaista kansaa eli maaväestöä. Eikä sen hyväksi mitään tehty, päinvastoin sen oikeudellinen asema ja tila tuli entistä huonommaksi. Eräs ulkomaalainen kertoo, että tsaaria oli kehotettu maaorjuutta hävittämään, mutta siihen hän oli vastannut: "sellaista kansaa voipi ainoastaan äärimmäisellä kovuudella hallita". Ainoastaan välikappaleena valtiollisissa toimissaan hän kansaa piti.
Korkeimmilla säätyluokilla oli ainoastaan valtio velvollisuuksia vaatimassa, mutta talonpojilla oli sen lisäksi toisiakin herroja, ne kun olivat maaorjia. Jo ennen Pietarin aikoja tuo tila oli kehittynyt, mutta hänen aikanaan maaorjuus tuli vielä ankarammaksi. Ensiksikin kaikki talonpojat, nekin jotka ennen olivat olleet vapaassa asemassa, sekotettiin yhteen sen revisioonin kautta, jonka Pietari v. 1719 toimitti. Maanomistajien valta tuli myöskin entistä suuremmaksi. Pietari vaati näet, että maanomistajat olivat vastuunalaisia alustalaistensa veroista, rekryyteistä ynnä muista rasituksista, mutta sen johdosta hänen täytyi myöskin heittää talonpojat kokonaan herrojen haltuun. Maanomistajan taas täytyi myöskin pitää alustalaisiansa entistä kireämmällä; ei hän enää antanut heille vapautta, niinkuin ennen joskus oli tapahtunut; jos joku karkasi, vaati hän suurella ankaruudella karkurin takaisin. Sillä herran täytyi kuitenkin suorittaa kaikki valtion vaatimukset niidenkin puolesta. Ennen jo oli määrätty, ettei kukaan talonpoika saanut muuttaa paikaltaan, ja nyt säädettiin sen lisäksi, ettei kukaan saanut kulkeakaan kodistaan kauemmaksi kuin 30 virstan päähän. Pelättiin näet karkaamista. Toisaalta kumminkin oli jo tullut tavaksi, että isäntä myi orjiansa, vaikkei maa seurannutkaan mukana. Varsinkin tehtaanisännille oli tässä kohden oikeus hankkia tehtaisiinsa työmiehiä talonpojista. Perhekunnasta maksettiin noin 30 ja 50 ruplan välillä. Meneteltiinpä sitenkin, että yksityisiä perheen jäseniä myytiin ja erotettiin siten toisistaan. Pietari kieltää sen, sanoen sen johdosta julkaisemassaan ukaasissa, ettei missäkään maailmassa menetellä siten, että ihmisiä myydään kuin elukoita; kun poika tai tytär riistetään perheestä, syntyy siitä suuri valitus; sentähden kieltää keisari ihmiskaupan. "Mutta", jatketaan kuitenkin, "ellei ilman ihmiskauppaa saateta toimeen tulla, käytettäköön sitä vaan hätätilassa ja myytäköön koko perheitä kerrassaan". Usein Pietari myöskin käskee virkamiestensä ottamaan selvää niistä isännistä, jotka rääkkäsivät ja pahoin pitelivät talonpoikia. Tavataanpa joskus, että sellaisia talonpoikien kiusaajia rangaistunkin; niinpä eräs ylhäinen virkamies Golovin tuomittiin 10:ksi vuodeksi pakkotyöhön, koska yksi talonpoika, jota hän oli pahoin pidellyt, sen johdosta kuoli. Nämät määräykset eivät kuitenkaan paljon auttaneet talonpoikia. Ja kovempi kohtelu kuin isäntiensä puolelta tuli valtion puolelta, suurempia uhrauksia valtio vaati. Ja ne ne olivat, jotka useinkin talonpojat toivottomuuteen saattoivat.
Kun veroja oli mahdoton saada ja rästit kasvoivat, käski tsaari suurinta ankaruutta käyttämään; talonpoikia kidutettiin muille muka varotukseksi. Tästä keinosta ei apua ollut, vaan päinvastoin se lisäsi maksamattomien lukua, jonka vuoksi Pietari luopui siitä. Myöhemmin kuljetettiin sellaisia vaimoineen lapsineen Pietariin, josta ne lähetettiin satamatöihin Rääveliin tai Kronstadtiin, vaimot taas kehruuhuoneisiin; lapset ja vanhukset saivat muuta työtä voimiensa mukaan tehdä. Palkaksi luettiin rupla kuukaudessa, joka vähennettiin veronrästistä; ja kun rästit siten saatiin suoritetuksi, päästettiin asianomaiset kotiinsa. Vankiloissa tavattiin paljon ihmisiä samasta syystä; toiset pääsivät vapaiksi lahjomalla virkamiehiä, toisia taas kiusattiin kovasti, jonka johdosta Pietarin täytyi antaa erityinen kielto.
Vielä kovempi rasitus kuin verot oli rekryytein otto. Huono hoito saattoi tuhansia ennen-aikuiseen kuolemaan. Monet kuolivat jo ennen kun pääsivät rykmentteihinsäkään. Sotaväkeen joutumista pelättiin kovasti; rekryytit yrittivät karkaamaan ja sentähden niitä vartioittiin kuin pahantekijöitä, ja kuljetettiin ankaran valvonnan alla kauas määräpaikkoihinsa.
Talonpoikien tila tuli tämän johdosta yhä huonommaksi. Talonpoika jätti usein talonsa ja lähti mieron teitä kiertämään; jälelle jääneet samalla tilalla olivat velvoitetut maksamaan ja suorittamaan karanneenkin puolesta, sillä herra sen vaati, koska hän oli vastuunalainen alustalaistensa maksoista. Mitä vähemmäksi alustalaisten luku suli, sitä raskaammiksi verot tulivat jälelle jääneille ja yhä useampi lähti karkaamaan; usein täytyi itse isännänkin luopua tilastaan, koska oli mahdoton vaadittuja velvollisuuksia täyttää.