Kotinsa jättäneitä ihmisiä tavataan joka taholla valtakunnassa. Kerjäläisten lukua karkulaiset lisäsivät äärettömästi. Pietari koetti kerjäämistä estää käskemällä ottaa teillä jouten kulkijoita kiinni ja toimittamalla sellaiset luostarien suojaan. Almuja kiellettiin antamasta; siitä määrättiin sakkokin, ensikerrasta 5 rupl., toisesta 10 rupl; köyhäinhuoneita perustettiin; mutta näitä ei pidetty vankiloita parempana. Ei kukaan tahtonut vapaehtoisesti niihin mennä ja väkivaltaa käyttämällä kansa usein pelasti sinne joutuneet.
Useat karanneista liittäytyivät suuriin joukkoihin, jotka metsissä asuskellen hätyyttivät ihmisiä ja vieläpä kyliä ja kaupunkejakin; niistä muodostui varsinaisia rosvojoukkoja. Pietari koetti kyllä estää tällaista tapahtumasta; kyläkuntia usein komennettiin karanneita naapurejaan takaa ajamaan: mutta mahdotonta oli saada sitä loppumaan.
Suurissa joukoissa pakeni myöskin karkulaisia valtakunnan syrjäisiin osiin ja muihin maihin. Kasakoiden luona, jotka kuuluivat Venäjän valtaan, he saivat hyvän turvapaikan. Valtakunnan rajoille pantiin sotaväkeä vartioimaan, mutta suurissa joukoissa ne sittenkin pääsivät yli pujahtamaan. Liettuassa esim. tavattiin seuraavana aikana 200,000 talonpoikaisperhettä, jotka Venäjältä sinne olivat muuttaneet.
Väkiluvun vähenemistä vuosi vuodelta valitetaan; virkamiehet valittavat, että suuria seutuja jääpi kokonaan autioksi. Niinpä on laskettu, että Venäjän luoteisessa osassa jo v. 1711 oli lähes 90,000 talonpoikaisasuntoa autiona; useissa kylissä muissakin valtakunnan osissa oli ainoastaan puolet tai neljäsosa perheistä jäljellä.
Niinkuin näkyy tarvittiin äärettömiä ponnistuksia ja uhrauksia, ennen kun Pietari suuret aikeensa sai toteutumaan. Ja vielä tukalammalta se tuntui kansalle, joka ei tsaarin toimia ymmärtänyt, vaan päinvastoin piti niitä turmiollisina.
XXX. Kapinallisia puheita kansassa.
Venäjän kansa oli vanhoillinen; se ei tahtonut tulla häirityksi vanhoissa oloissaan ja tavoissaan; ja entisessä katsantokannassaan se pysyi lujasti kiinni. Vanha oli siihen niin juurtunut, että poikkeaminen siitä oli pyhyyden ja uskonnon loukkaamista. Jo tsaari Aleksein, Pietarin isän aikana se oli tullut näkyviin. Silloin oli patriarkka Nikon toimittanut muutoksia kirkossa. Vaikka ne koskivatkin ainoastaan ulkonaisia menoja eikä uskonkappaleita, herättivät ne suuressa osassa kansaa vastustusta; suuri joukko ei taipunut noudattamaan uusia määräyksiä, ei kirjoittamaan Jisusta Isuksen asemasta, eikä tekemään ristinmerkkiä kolmella sormella, vaan niinkuin entinen tapa vaati, käyttivät kahta. Siten syntyi suuri raskolnikien eli starovertsien lahko, joka Pietarin aikana ja sen jälkeenkin oli valtiokirkkoa kohtaan vastustavalla kannalla. Raskolnikien joukossa vanhat tavat ja olot olivat vielä rakkaammat kuin muualla. Ei missään pidetty partaa sen pyhemmässä arvossa kuin heidän joukossaan, eikä missäkään saksalaisia vaatteita sen suuremmalla kammolla katsottu kuin heidän keskuudessaan. Koko tämä suuri joukko oli jo ennen Pietaria valtion kanssa joutunut ristiriitaan; ja Pietarin aikana tuli tyytymättömien luku paljon suuremmaksi; se kasvoi kasvamistaan mitä enemmän tsaari sen vanhoja oloja muutti ja mitä kovemmin rekryytein otto ja verojen paino rupesi rasittamaan. Tyytymättömyys ei kuitenkaan ilmaantunut nytkään puolueena niinkuin länsimaiden sivistyneissä valtioissa on tavallista, sillä siihen ei Venäjän kansassa ollut tarpeeksi sitä edellyttävää sivistystä ja valtiollista kypsyyttä; vaan se esiintyi loukkaavissa puheissa yksityisten kesken, niinkuin jo olemme aikaisemmin kertoneet (XI:ssa luvussa). Valtakunnan syrjäosissa, etenkin etelässä, jossa hallituksen mahti oli heikompi, panivat tyytymättömät levottomuuksia aikaan. Nämät seudut olivat turvapaikkoja kaikellaisille aineksille, jotka olivat valtion hallituksen kanssa joutuneet epäsopuun. Syrjäosiin raskolnikit olivat vetäytyneet. Nyt sinne siirtyi muita karkulaisia.
Pietari itse oli luonnollisesti tuon kaiken vastustuksen esineenä. Yleinen mielipide kansassa, vaikkapa sillä olikin usein asioista sangen hämärä käsitys, käsitti sen kuitenkin, että tsaari oli muutoksien alkuunpanija. Ennen oli totuttu tsaaria kunnioittamaan; mutta tsaarit olivat antaneet kansan olla rauhassa ja itse Kremlin linnassa olleet toimettomina. Pietari vaati työtä ja tointa; jo se oli outoa. Ennen tsaaria oli ympäröinnyt jumalallinen salaperäinen pyhyys, hän kun oli pysynyt kansalle näyttäytymättä; Pietari taas oli tavallinen ihminen olossaan ja toimissaan. Se loukkasi kansan katsantotapaa. Pietari seurusteli ulkomaalaisten kanssa; hän ei aina noudattanut oman kirkkonsa vaatimuksia. Hän ei ollut enää pyhyyden esikuva, niinkuin hallitsijaa oli totuttu pitämään, vaan päinvastoin oli hän joskus osottanut sen menoja halveksivansakin. Ja tämä viime mainittu seikka se oli varsinkin, joka papiston, etenkin munkit, saattoi Pietarista pahoja puheita laskemaan. Ja se se suurin pahennus kansan mielestäkin oli. Sillä poikkeaminen oikeasta uskosta oli kaiken pahuuden alku.
"Mitä hyvää voidaankaan", sanoi eräs talonpoika, "odottaa epäuskoiselta, jommoinen meidän tsaari on; hän on pakanaksi tai turkkilaiseksi muuttunut; hän syö lihaa keskiviikkoisin ja perjantaisin; hänestä on tullut juutalainen eikä hän saata päivääkään olla verta juomatta". — Parran leikkuu, vaatteiden muutos, tupakan salliminen j.n.e. kaikki se johtuu samasta alkulähteestä. Kerrotaan, että muuan sotamies oli parta ajeltuna tullut pyhälle ehtoolliselle, mutta pappi ei tahtonut päästää häntä siitä osalliseksi, vaan kutsui häntä pakanaksi; sotamies kun silloin huomautti tsaarin käskystä, kutsui pappi tsaaria "mielettömäksi". — "Mikä tsaari se sellainen on", kuultiin usein sanottavan, "joka sallii niin kirottua ainetta nautittavan kuin tupakka on; ne papit, jotka siihen myöntyvät, ovat susia ja kirkon pahimpia vihollisia; hekin tupakoivat". Tämän tapaisia puheita kuultiin kansassa. Toisia taas, joissa moittimalla puhuttiin suurista veroista ja pakkotöistä. Niinpä eräs bojaarinpoika valittaa: "Mikä tsaari se on? Kaikki on hän meidät virkaan pakottanut ja alustalaisemme raastaa hän sotaväkeensä; ei niissäkään saata häneltä piilottautua; kaikki hukkuvat; sen lisäksi ottaa hän itsekin osaa toimiin. Kuinkapa ei joku jo ole häntä surmannut? Jos joku hänet tappaisi, niin kaikki työ loppuisi; kansallakin olisi helpompi" j.n.e.
Pietarin esiintyminen oli kansan mielestä niin outoa ja entisyydestä eroavaa, ettei häntä pidetty oikeana venäläisenäkään. Hän ei muka ollutkaan Aleksein poika, vaan jonkun saksalaisen. "Hän kun käskee saksalaista vaatepartta käyttämään, siitä saattaa nähdä, että hän itsekin on saksalainen", niin puhuttiin. "Hän ei ole meidän tsaarimme, vaan ulkomailta tullut muukalainen; sillä meidän tsaarimme on pistetty tynnyriin ja tynnyri vieritetty mereen". Toisia kertomuksia liikkui, joiden mukaan hän ulkomaan matkalla olisi jäänyt sinne ja toinen tullut sijaan hallitsemaan Venäjätä. Ja kaikkia uskottiin.