Kirkonmiehet pyhässä innossaan julistivat Pietarin "Antikristukseksi", ja tälle väitteelle annettiin tieteellinen perustelu, joka hyvin soveltui kansan katsontatapaan. Eräs kirjailija Talitski oli kirjoittanut ja levittänyt kirjan, jossa mainitaan, että Pietarin mukana on Antikristuksen aika tullut; sama Talitski oli myöskin kehottanut kansaa tottelemattomuuteen tsaaria kohtaan. Talitski tuomittiin kuolemaan ja mestattiin; mutta kansan mielessä hän oli marttyyri, joka oli henkensä oikean asian tähden menettänyt. — Pietaria sanottiin pahan hengen riivaamaksi; Menschikovin sanottiin ainoastaan sentähden olevan niin suuresti tsaarin suosiossa, että hän oli Kristuksesta luopunut ja pahan hengen lapseksi antautunut; missä hän vaan oli tai liikkui, oli joukko pahoja henkiä hänen ympärillään liehumassa vartioidakseen häntä.
Tämän tapaisia kertomuksia kulki miehestä mieheen; ne osottavat mitä tsaarista arveltiin ja millainen käsityskanta kansassa oli, miten kummallisia juttuja saattoi sen mielikuvituksessa syntyä ja täydestä todesta käydä. Olipa kansassa erityinen loihtukaavakin, jolla tsaaria manattiin.
Mutta miten saatiin tällaiset kertomukset ilmi? Luonnollista oli, että salaisuudessa niitä levitettiin. Yleinen mielipide ei esiintynyt julkisuudessa, niinkuin vapaissa maissa kansan edustajien tai sanomalehtien kautta, vaan tuomioistuimen edessä näitä pakotuksesta kerrottiin. Oli näet aina sellaisia henkilöitä, jotka ilmiantoivat tällaisia kapinallisia puheita, syytetyn omaisuuskin joutui ilmiantajan käsiin. Näitä valtiorikoksista syytettyjä tutkittiin n.s. "Preobrashenskin prikaasissa"; se oli tuomiovirkakunta, jonka Iivana julma oli muodostanut. Sen puheenjohtajana oli ruhtinas Romodanovskij, Pietarin uskollinen palvelija, mutta ankara, tyly, säälimätön ja julma mies. Itse Pietarikin häntä moittii liiallisesta julmuudesta, kutsuen häntä "pedoksi" muutamassa kirjeessä. Ankara oli puheenjohtaja, ankara tutkimistapa, sillä samaa tapaa, kuin Streltsiä tutkittaissa, nimittäin kidutusta monella eri tavalla, käytettiin, jonka kautta syytetty usein pakotettiin perätöntäkin tunnustamaan. Kuolemantuomio oli seurauksena yllä mainituista ja niiden kaltaisista rikoksista. Yhtä mittaa oli tällaisia juttuja ja alituisesti oli tuomioistuin toimessa. Pöytäkirjat, joihin kirjoitettiin syytettyjen puheet, ovat säilyneet, ja ne juuri yllä mainittuun tapaan kertovat, mitä Venäjän kansan suuri enemmistö tsaaristaan arveli.
XXXI. Kapinoita Etelä-Venäjällä.
Tavallista oli Venäjällä ollut edellisinäkin aikoina, että, kun kansassa jonkun hallituksen toimenpiteen johdosta ilmestyi tyytymättömyyttä, lähtivät tyytymättömät valtakunnan syrjäisiin osiin etelässä. Jo 15:llä vuosisadalla tällaista muuttamista tavataan. Kun talonpojasta Boris Godunovin aikana tehtiin maaorja, muutti sinne paljon väkeä, Aleksein aikana toimeenpantu kirkonpuhdistus lisäsi niinikään suuresti Ukrainin väkilukua; virkamiesten rasittamat kauppiaat ja porvarit läksivät myöskin mielellään näihin vapaampiin oloihin. Täten muodostui suuri, laaja ala Volgan ja Uralin seuduilta idässä valtakunnan läntisiin rajaseutuihin asti Dnjestriin ja Tonavaan asti, jota nimitettiin kasakoitten maaksi. Kasakat olivat jaetut moneen eri ryhmään asuinpaikkojensa mukaan. Niinpä Don-virran ympäristöllä asuvia sanottiin Donin kasakoiksi, Dniepr-virran yläjuoksun ympärillä oli yksi osakunta; ja saporogit taas asuvat Dniepr-virran alajuoksun ympärillä j.n.e.; jo Pietarin aikana ne kuuluivat Venäjän tsaarin alamaisten joukkoon suurimmiksi osaksi, mutta olot olivat kuitenkin vapaammat kuin muualla. Elintavat muodostuivat suurilla aroilla puoleksi paimentolaiselämän kaltaiseksi; ei ollut suuria kaupunkeja, vaan kylissä he kuitenkin asettuivat toistensa naapureiksi asumaan. Kasakat muodostivat jonkinlaisia vapaita demokraatisia talonpoikais-yhteiskuntia vanhimpien johdossa; päämiehenä oli n.s. atamaani. Heidän elämänsä oli kovaa, levotonta, sotaista. Etelässä oli heillä vanha verivihollinen, Tatarit, joiden kanssa usein oli taisteleminen, toisaalla taas oli Venäjä, jonka liiallista virkamiesvaltaa he tahtoivat vastustaa. Heidän tarkotusperänsä oli pysytellä erikoisasemassa Tataarien ja Venäjän välillä, päästämättä kumpaakaan omaa vapauttaan supistamaan.
Kasakoiden luo lähti Pietari suuren aikanakin tyytymättömiä aineksia valtakunnan keskiosista, ja täällä tuo tyytymättömyys puhkesi esiin kapinoiden muodossa. Samoilla seuduin vaaralliset kansanyllyttäjät ovat aina saaneet puoltajia, niinkuin Stenka Rasin Aleksein aikana; Uraalin seuduilta kuuluisa Pugatschev Katharina II:sen aikana lähti laumoinensa valtakunnan keskiosaa kohden. Siellä oli Pietarin aikana pakoon päässeet Streltsit kansaa kiihottamassa; siellä oli raskolnikia; munkkeja, porvareja sinne lähti hallituksen sortoa vastaan kansaa yllyttämään.
Jo v. 1700 ilmaantui kaakkoisessa osassa ja Donin seuduilla pienempiä levottomuuksia, jonka johdosta useita kuolemalla rangaistiin; mutta ensimmäinen suurempi kapina sai alkunsa v. 1705 Astrakanissa. Muutamat paenneet kauppiaat Venäjän keskiosista levittivät puheita tsaarin muutoksista, veroista ja muista toimista sekä moittivat hänen uskonnon sortoaan ja kehottivat kansaa ryhtymään sellaista menettelyä vastustamaan. Mielet kiihtyivät näiden puheiden johdosta ja vihdoin eräs omituinen juttu sai kapinan puhkeamaan.
Heinäkuun lopulla v. 1705 levisi Astrakanissa huhu, että Venäläisiä oli kielletty seitsemään vuoteen naimisiin menemästä ja häitä viettämästä; kaikki venäläiset naiset naitettaisiin muka ulkomaalaisille. Astrakaniin niitä odotettiin joka päivä Kasanista saapuvaksi, jotka heidän tyttärensä ottaisivat vaimokseen. Pelko ja hämmästys oli tavaton. Mutta kaupungin asukkaat päättivät tehdä hallituksen toimet tyhjäksi; he tahtoivat naittaa kaikki tyttäret Venäläisille, ennen kun vihatut ulkomaalaiset saapuisivat. Heinäkuun 29 p. oli äärettömästi hääjuhlallisuuksia. Satoja pariskuntia vihittiin. Pidoissa kiihtyivät mielet vielä enemmän. Seuraavana yönä syntyi rauhattomuuksia kaupungissa; hallituksen varastot ja rahasto ryöstettiin, useita upsieria, joiden joukossa oli ulkomaalaisia, surmattiin. Voivoodi, joka oli ahneutensa ja julmuutensa tähden vihattu, sai seuraavana päivänä surmansa. Kaikki säännöllinen asioiden meno lakkasi. Muuan Jaroslavista paennut kauppias Jaakko Nossov valittiin johtajaksi eli atamaniksi ja eräs raskolniki hänen avukseen.
Astrakanista lähetettiin kehotuksia lähiseutujen asukkaille, joissa pyydettiin heitä ryhtymään puolustamaan oikeata uskoa, entisiä pukuja j.n.e.; ja pian se levisikin jotenkin laajalle, vaikka Donin kasakat, joiden apua toivottiin, eivät vielä ryhtyneet. Kapina herätti levottomuutta; Pietari itse oli rauhaton. Hän tahtoi antaa armon kapinoitsijoille, jos antautuisivat vapaaehtoisesti. Kun se ei auttanut, lähetti hän yhden paraista kenraaleistaan, Scheremetjevin, heitä vastaan; hän voitti heidän suuret joukkonsa harjaantuneilla rykmenteillään. Useita syyllisistä vietiin Moskoovaan ja 365 tuomittiin kuolemaan ja mestattiin.
Suurempi oli se kapina, joka ilmestyi Donin kasakoitten joukossa v. 1707—1708. Tsaari Pietari tahtoi näet ulotuttaa hallituksen vaikutuksen kauemmaksi entistään. Hän vaati kasakoilta takasin niitä karkulaisia, joita heidän luoksensa oli aikojen kuluessa paennut; hän määräsi heidän järjestämään asutuksensa siten, että heitä voitiin paremmin silmällä pitää; ja vihdoin hän vaati, että muutamia linnoituksia heidän maassaan piti hävitettämän. Kasakat eivät näitä käskyjä noudattaneet. Ruhtinas Dolgorukij lähetettiin silloin sotajoukon avulla panemaan täytäntöön tsaariin käskyjä. Nyt syntyi kapina; atamaani Bulavinin johdossa nousivat kasakat puolustamaan entistä vapauttaan, Dolgorukij murhattiin. Bulavin kehottaa kaikkia kasakoita yhtymään; hänen joukkonsa kasvavat kasvamistaan. He saavat kaupunkejakin haltuunsa ja uhkaavat valloittaa viimein itse Asovankin, jota Pietari vielä varusteli. Mutta pian kääntyi heidän onnensa. He eivät kauemmin saattaneet puoliansa pitää valtion järjestettyjä joukkoja vastaan. Pietari oli kyllä levoton nytkin; Kaarle XII oli juuri samaan aikaan tulossa Venäjän rajojen yli; ratkaiseva tappelu oli tulossa. Mutta murhatun Dolgorukijn veli, jolla oli ylipäällikkyys, sai kapinoitsijoista voiton. Kovuudella heitä rangaistiin. Pietari tahtoi saada tämän pakolaisten turvapaikan hävitetyksi ja nämätkin seudut lähemmin liitetyksi muuhun valtakuntaan. Useita kasakoitten kyliä ja varustettuja paikkoja hävitettiin ja poltettiin; miehet siirrettiin toisiin seutuihin. Useita mestattiin; johtajien ruumiit pirstattiin neljään osaan; noin parin sadan ruumiit ripustettiin hirsipuihin, jotka lautoilla pantiin kulkemaan Don-virtaa alaspäin muille varoitukseksi.