Vielä tavataan samaan aikaan yksi kasakoitten kapinallinen yritys Pietaria vastaan. Silloin nimittäin kun Kaarle XII tuli Ukrainaan, yhtyi Dniepr-virran ympärillä olevien kasakoiden atamaani Mazeppa häneen, josta kerroimme Ruotsin sotien yhteydessä. Mutta ei tämäkään yritys onnistunut. Pietari pääsi voitolle joka taholla, taistelipa hän sisällisiä tai ulkoisia vihollisia vastaan. Kasakoiden entiset vapaat olot muuttuivat; heihinkin Venäjän hallitus koski entistä kovemmin.

XXXII. Aleksei.

Ankaruudella masensi Pietari kaikki kapinalliset yritykset. Mutta kansa toivoi sittenkin muutosta, sillä se luotti pääsevänsä vielä entisiin oloihinsa elämään. Ja tämän toivonsa se perusti sesarevitschiin Alekseihin. Hänen mielipiteensä olivat tunnetut; hän seurusteli vaan Venäläisten kanssa, ulkomaalaisia hän ei läheisyydessään suvainnut ja Pietarin uusia muutoksia ei hän hyväksynyt. Olihan sen nojalla täysi syy toivoa, että tämä kova aika ennemmin tai myöhemmin loppuisi. Mutta Pietari teki senkin toivon tyhjäksi. Hän joutui luonnollisesti ristiriitaan ja lopulta julkiseen eripuraisuuteen poikansa kanssa. Tämä kohta on epäilemättä ikävin ja synkin Pietarin historiassa.

Jo 17-ikäisenä oli Pietari mennyt naimisiin erään Jevdokia Lopuchinin kanssa, joka kuului Venäjän bojaarien sukuun. Sydämmen taipumusta ei tässä ollut alusta alkaenkaan, ja kylmänä pysyi suhde puolisojen kesken koko avioliiton ajan. Kerrotaan, että Jevdokia ei suosinut ulkomaalaisuutta ja tämäkin osaltaan saattoi välin huonommaksi. Ulkomaan matkalta palattuansa v. 1698 tsaari erosi Jevdokiasta, pakotti hänet menemään luostariin ja rupeamaan nunnaksi, niinkuin hän sisarpuolellensa Sofiallekin oli tehnyt. Tästä avioliitosta oli jo joutunut syntymään Aleksei.

Pietarin tarkotus oli kasvattaa poikansa sellaiseksi hallitsijaksi, joka voisi jatkaa hänen alottamaansa suuntaa. Alekseilla oli ulkomaalaisia opettajia tai sellaisia, jotka ulkomaalaisuutta suosivat; muun muassa oli Menschikovilla jonkun aikaa hänen kasvatuksensa johto käsissään. Mutta vähitellen ulkomaalaisten vaikutus lakkaa. Pietari itse ei saattanut seurata poikansa kehitystä, hän kun oli melkein aina etäällä etenkin Pohjoismaiden sodan tähden; Aleksei taas oleskeli Moskoovassa, joka oli vanhanvenäläisyyden pääpaikka. Siellä oli hänen seuranansa hänen äitinsä sukulaiset, Pietarin sisarpuolet y.m., jotka olivat kokonaan tsaarin reformeja vastaan. Näiden vaikutuksesta hänen katsantokantansa sai isästään eroavan suunnan; hänen taipumuksensa ja luonteensakin jo olivat erilaiset. Pietari rakasti tointa, vireyttä, Aleksei taas lepoa, rauhaa, hiljaisuutta; työ ja toiminta oli rasitusta hänelle. "En ole", sanoo hän itsekin kerran, "mikään tyhmäpäinen, mutta en voi ollenkaan tehdä työtä".

Ja kykyä Alekseilla kyllä olikin. Mutta hänen halunsa ja huomionsa kääntyi toisaalle, kuin isä olisi tahtonut. Hän hankki itselleen oppia, mutta etupäässä uskonnollista. Hän luki kirkko-isien teoksia, pyhien kertomuksia, uskonkappalten synnystä ja muodostumisesta, marttyyreistä ja pyhimyksien tekemistä ihmeistä j.n.e. Hänen taipumuksensa oli kokonaan kääntynyt ylenluonnollisiin seikkoihin. Hänen isänsä taas harrasti luonnontieteellisiä tutkimuksia, kansallistaloutta, sotatiedettä j.n.e., ylipäänsä käytännöllisiä tieteitä. Aleksei oli elämässään ja harrastuksissaan entisten tsaarien kaltainen, Pietari taas toimeliaan käytännöllisen miehen tointa täynnä, joka tahtoi tehdä kansansa ja valtakuntansa mahtavaksi. Aleksei katsoi taaksepäin, ajassa; siellä hän näki ihanteensa; Pietari taas kävi yhä enemmän eteenpäin. Aleksei ei osannut antaa arvoa eikä voinut käsittää sitä suurta työtä, jonka hänen isänsä oli Venäjällä suorittanut. Se oli hänestä turmiota; isänsä elämän työn hävittäminen ja tyhjäksi tekeminen tuli hänen päämaaliksensa.

Luonnollista on, että Aleksei tällaisella katsantotavallaan joutui isänsä kanssa vihamieliselle kannalle. Hän rupesi toivomaan isänsä kuolemaa niinkuin muutkin tyytymättömät; ja taikauskoinen kun oli, luotti hän moniin ennustuksiin ja ihmeisiin, joita tähän toivottuun tapahtumaan sovitettiin. Isänsä läheisyyskin oli hänestä vastenmielinen, kun hän Moskoovaan välistä tuli. Kerran hän esim. oli lausunut, kun hänen hovijuhliin täytyi mennä; "Ennemmin olisin kaleeri-orja tai mielummin sairastaisin kovaa kuumetautia, kuin sinne menisin". Mutta pelko samassa oli hänellä siitä, ettei hän ollut tehtäväänsä suorittanut. Niinpä hän kerran myöhemmän tunnustuksensa mukaan oli ampunut itseänsä käteen päästäksensä tarkastuksesta, jolla hänen isänsä tahtoi saada selvää hänen piirustustaidostaan; hän pelkäsi näet ettei voisi suoriutua siitä kunnialla. Niinikään koetti hän salata isältään ja sivullisiltakin suhdettaan ystäviinsä ja seurustelukumppaneihinsa; hän oli äitinsäkin kanssa yhteydessä, lähetellen hänelle rahaa, sillä tsaari oli hänet jättänyt huonolle aineelliselle tolalle. Aleksein luonteessa oli ylimalkaan salamyhkään toimimista ja teeskentelyä. Hän oli uskonnollisista muodoista kiinnipitävä ja noudatti niitä, mutta jokapäiväistä moraalia hän ei niin tarkoin ottanut ojennusnuorakseen. Hän käskee esim. ulkomailla ollessaan rippi-isänsä lähettämään hänelle papin, jotta hän saisi, jos kuolema sattuisi, sielunsa pelastetuksi. Mutta samassa hän mainitsee tarkoin, miten olisi meneteltävä, jotta tuo pappi pääsisi hänen luoksensa, se kun oli salassa toimitettava. Mielessään hän usein kuvitteli aikoja, jolloin hän pääsisi itse hallitsemaan ja peruuttamaan isänsä vihattu ja reformeja; siitä oli kysymys hänen ystäviensäkin kanssa, vaikka minkäänlaista vehkeilyä tai kapinallista yritystä eikä aikomustakaan siihen suuntaan ollut tekeillä; he vaan odottivat ja toivoivat parempia aikoja.

Aluksi pysyi Pietarin ja Aleksein suhde jonkun aikaa kuitenkin näennäisesti rikkoontumatta. Tsaari käytti häntä joskus yleisissä toimissakin. Ruotsin sodan aikana hän oli sotajoukkoja kokoomassa Smolenskissa v. 1707; Moskoovan varustamisesta hänelle annettiin huolenpito Kaarle XII:nen tullessa Venäjälle. Pietari ei kuitenkaan aina ollut tyytyväinen hänen toimiinsa, vaan syytti häntä velttoudesta.

Isänsä toimesta sai Aleksei puolisokseen erään saksalaisen prinsessan Charlottan Wolfenbüttelistä, tahtoen senkin kautta liittää poikansa länsimaisuuteen. Avioliitto oli ensin onnellinen, mutta onni ei ollut pitkällinen, sillä jo kolmen vuoden kuluttua häiden jälkeen kuoli Aleksein puoliso v. 1715, synnytettyään vähää ennen pojan, joka myöhemmin tuli Venäjän keisariksi Pietari II:sen nimellä. Jo vähää ennen oli Aleksei kyllästynyt puolisoonsa; hän oli osottanut varsinkin päihtyneessä tilassa tylyyttä häntä kohtaan, sillä juopumukseen oli Aleksei taipuvainen. Samaan aikaan alkoi myöskin hänen hellä suhteensa erääseen suomalaiseen tyttöön Afrosinjaan, joka alkuansa oli Aleksein opettajan Vjasemskijn maaorjana.

Vähitellen alkoi väli käydä yhä kireämmäksi tsaarin ja sesarevitschin välillä; isä varottaa ja nuhtelee poikaansa, kehottaen häntä suurempaan toimeliaisuuteen. Pietari huomasi, että hänen koko toimensa menisi hukkaan poikansa kautta, jos hän pääsisi hallitsemaan. Sen vuoksi hän ryhtyi sitäkin estämään. Syntyi taistelu, jossa Pietari uhrasi oman poikansa omien aatteittensa eteen.