Tällaisissa tilaisuuksissa, jolloin velvollisuuden tunne joutuu ristiriitaan, ihmiset useinkin pitävät silmällä, mikä on heille itselle edullisinta ja toimivat sen mukaan. Niinpä nytkin. Älykkäämmät huomasivat jo heti alusta, että Pietari pääsisi voitolle, ja sen vuoksi he riensivät hänen luoksensa. Patriarkka Joakim lähti Elokuun lopulla sinne; useat streltseistä lähtivät niinikään, ja vihdoin ulkomaalaiset upseerit, sanalla sanoen kaikki vaikuttavat henkilöt liittyivät Pietariin. Sofia toimi vieläkin, hän osotti rohkeutta, älyä ja luottamusta vielä sittekin, kun kaikki hänen ystävänsä ja puoltajansa jo olivat epätoivoon joutuneet. Hän oli jo lähdössä itsekin Troitsaan, voidakseen persoonallisesti sopia Pietarin kanssa; mutta matkalla sinne tuli häntä vastaan sanansaattaja, joka kielsi häntä sinne menemästä, jos tahtoi pahaa kohtelua välttää.

Sofia oli vähitellen yksin; hänen käskynsä olivat voimattomia; hänen puheillaan ei ollut vaikutusta; valta ja mahti oli mennyt hänen käsistään. Hänen uskollisimmat apumiehensä olivat tulleet Troitsaan, toiset vapaaehtoisesti, toivoen armoihin pääsevänsä, toiset taas väkivallalla pakoitettuina. Ja vihdoin oli Sofian luopuminen hallituksesta. Pietari lähetti hänen luoksensa erään bojarin vaatimaan, että hän lähtisi pääkaupungista ja asettuisi luostariin. Ensin hän epäsi totella tätä käskyä. Mutta Syyskuun lopussa jättää hän Kremlin ja vetäytyy luostariin. Siellä hän sai suuren huoneuston, paljon palvelijoita y.m.; puutetta ei hänen tarvinnut kärsiä. Mutta valta oli pois. Ainoastaan hänen naissukulaisensa saivat käydä hänen luonaan juhlapäivinä; itse hän ei saanut olinpaikastaan lähteä.

Iivana taas, josta ei mitään vaaraa ollut, sai pysyä asemillaan. Jo aikaisemmin oli Pietari hänelle lähettänyt kirjoituksen, jossa hän mainitsee, että heille molemmille hallitus kuuluu; Sofian vallan anastus on valtiolle paljon pahaa tuottanut; hänen täytyi siitä luopua. Olisihan se häpeäkin, sanoo hän, heille täysi-ikäisille veljille, jos Sofia saisi asioita johtaa. Lopussa sanoo hän hyvin sydämellisesti: "Pietari tahtoo kaikki sovittaa veljensä kanssa, jota hän rakastaa niinkuin isää." Tammikuussa 1696 kuoli Iivana, mutta jo sitä ennen oli Pietari yksin hallinnut.

VII. Pietari oppii länsimaiden oloja.

Pietari oli siis hallitsija, mutta eipä hän itse nytkään vielä paljon asioita johtanut. Hän oli vasta 17-vuotias, ja hallitustoimet eivät häntä näkyneet tarpeeksi vielä huvittavan. Eikä hän saanut tahtoansa määräämään sellaisissakaan asioissa, joissa hän olisi hartaasti toivonut. Niinpä esim. v. 1690. jolloin vanha patriarkka Joakim oli kuollut, tahtoi Pietari kohottaa Pihkoovan piispan Marcelluksen patriarkaksi, koska hän oli sivistynyt ja vapaamielinen mies, sekä oli matkustellut ulkomailla ja oppinut siellä monta kieltä. Mutta Pietarin äiti Natalja sekä muut hengelliset pelkäsivät, että tämä mies olisi liian suosiollinen katoolilaisille ja protestanteille; häntä itseänsäkin syytettiin kerettiläisyydestä. He saivatkin aikaan että Kasanin piispa Adrian tuli määrätyksi. Pietari oli tästä kyllä pahoillaan ja vetäytyi maatilalleen vaalin jälkeen. Myöhemmin lausui hän ivallisesti eräälle Kuurinmaan aatelismiehelle, että Venäläiset eivät tahtoneet patriarkaksi Pihkoovan piispaa, koska hän puhui barbaarisia kieliä (s.o. latinaa, italiaa ja ranskaa), koska hänen partansa ei ollut kylliksi pitkä, koska hänen ajajansa ei istunut hevosen selässä, niinkuin tapa vaati, vaan kuskinpenkillä.

Pietari käytti vielä ensimmäiset hallitusvuotensa jatkaakseen omia taipumuksiaan ja mielitehtäviään ja valmistaakseen itsensä hallitustehtäviin. Tuo suunta, jota hän alkoi kulkea, oli jo hänelle selvä, jospa ei täysin varmistunut. Hänen toimensa, käytöksensä, elämänsä erosi kokonaan alusta pitäin edellisten hallitsijoiden elämästä. Niinkuin edellisessä olemme maininneet olivat tsaarit olleet itämaalaisen katsantotavan mukaan jonkinlaisia puolijumalia, jotka ainoastaan harvoin näyttäytyivät julkisuudessa; he pysyivät palatsiensa muurien sisäpuolella ja ainoastaan harvat henkilöt pääsivät heidän puheilleen. Toisin oli Pietari. Hän liikkui ja näyttäytyi kaikkialla niinkuin muutkin ihmiset, seurusteli kaikkien kanssa ja oli alati toimessa. Oppia saadakseen liittyi hän ulkomaalaisiin, joita Moskoovassa oli, ja päivittäin hänet nähtiin "Saksalaisessa Slobodassa", josta jo enemmin olemme maininneet. Kremlistä Slobodaan oli Venäjän tsaari siirtynyt. Väli oli pitkä, ei matkan vuoksi, vaan koko sen erilaisen elämän, hengen ja katsantotavan vuoksi, joka näissä molemmissa paikoissa vallitsi. Saksalainen esikaupunki oli Pietarilla ensimmäinen askel eurooppalaisuuteen; se oli hänellä välittäjänä itämaalaisuuden ja lännen välillä. Kun Pietari siellä oli oppinut näkemään ja tuntemaan vapaampia, edistyneempiä oloja, lähti hän kauemmaksi länteen, perinpohjin oppiakseen itse niiden alkuperäisissä kotimaissa. Saksalaisessa esikaupungissa hän jo näki toimeliaisuutta, kätevyyttä, taitoa ja samassa varallisuutta, ja kaikin puolin parempia oloja venäläisiin verrattuina. Siellä oli saksalaisia, hollantilaisia, ranskalaisia, englantilaisia y.m. maalaisia sovussa keskenään, siellä oli katoolisia ja protestantteja toistensa naapureina. Suvaitsevaisuus oli sopusuhdetta ylläpitämässä. Sanomalehtiä, kirjallisuutta, joita Länsi-Euroopasta sinne tuli, viljeltiin. Se oli jonkinlainen pienois-maailma, jossa länsimaisuus ilmeni Venäjän keskustassa. Paraat ystävänsä Pietari hankki saksalaisesta slobodasta. Mistä on varsinkin kaksi paljon häneen vaikuttanut, joita saattaa pitää hänen sekä ystävinään että opettajinaan. Toinen oli eräs Skotlantilainen Patrick Gordon, toinen Sveitsiläinen Frans Lefort.

Edellinen näistä, joka oli 1635 syntynyt, siis 37 vuotta Pietaria vanhempi, kuului varakkaaseen ja arvossa pidettyyn skotlantilaiseen sukuun. Jo nuorena jätti Gordon kotimaansa ja oli Ruotsin sekä Puolan sotajoukossa palvelemassa kunnes hän vihdoin saapui Venäjälle, jossa hän niinikään oli sotapalveluksessa. Matkoillaan oli hän saanut paljon kokemusta ja oppia, jota hän vielä kirjallisuutta viljelemällä kartutti. Hän pysyi aina yhteydessä Länsi-Euroopan kanssa, tilasi uusia kirjoja, karttoja, fysikaalisia koneita ja aseita. Hän seurasi niinikään tarkasti valtiollisia tapahtumia, ollen laajassa kirjevaihdossakin kotimaassa olevien sukulaistensa kanssa. Lähemmin oppi Pietari tuntemaan tätä miestä 1689, jolloin hän oli Troitsan luostarissa. Gordon saapui myöskin sinne hänen puolellensa ja tämä oli sangen tärkeä, hän kun oli arvokkaampia miehiä muukalaisten joukossa. Tsaari kiintyi heti häneen. Tästä lähin Gordon jäljesti ja johti Pietarin sotaharjoituksia, hän puuhasi yhdessä tsaarin kanssa ilotulituksia, joista viime mainittu oli sangen suuresti huvitettu; yhdessä he koettivat uusia kanoonia ja pommia; Gordon lainasi hänelle tykkilaitosta koskevia kirjoja, näytteli hänelle uudellaisia aseita. Pietarin purjehdusmatkoilla oli hän aina mukana. Pietari kohteli tätä ulkomaalaista niinkuin isällistä ystävää, Gordon taas puolestaan antoi apua, missä tarvittiin; häneen Pietari turvautui usein, kun alakuloinen mieliala pääsi hänessä vallalle.

Vielä läheisempi, saattaisipa sanoa melkein hellä suhde oli Pietarin ja Lefort'in välillä. Lefort oli Pietaria kyllä 19 vuotta vanhempi, mutta mieleltään ja olennoltaan soveltui hän hyvästi hänen ystäväkseen. Tässä olikin persoonallinen taipumus enemmän vaikuttamassa kuin Gordonin suhteessa. Lefort'illa ei ollut sellaisia vakavia harrastuksia, kuin Gordonilla, eikä sitä kokemusta, mutta hän oli iloinen mieleltään, puoleensa vetävä, hieno käytökseltään ja itsekkyyttä vailla; hän antautui kokonaan Pietarille; siinä oli todellista ystävyyttä; se ilmaantuu niissä kirjeissä, joita he vaihtoivat keskenään erillään toisistaan ollessaan. Samoissa kirjeissä, jotka ystävyyttä hehkuvat, puhutaan myöskin kesteistä, viinilajeista, ja tällaisissa tilaisuuksissa, joista Pietari sangen paljon piti, oli Lefort mielellään mukana, hän kun jo länsimailla oli hämmästyttänyt muita juomisellaan. Saksalainen filosoofi Leibnitz kirjoittaa hänestä, että hän juo kun sankari, jottei kukaan saata hänelle vertoja vetää, mutta samassa on hänellä suuri henki. Uskollisuus, jota hän aina osotti tsaari-ystävälleen, vieno olento, mikä hänessä oli, sydämmellisyys, olivat ominaisuudet jotka liittivät nämät miehet toisiinsa. Lefort'in haudalla sanotaan Pietarin lausuneen: "Kehen voin minä nyt luottaa? Hän oli ainoa, joka on minulle uskollinen ollut!"

Ulkomaalaisten avulla rupesi Pietari ensin järjestämään sotajoukkojaan ja muodostamaan laivastoa.

Jo ennen olemme kertoneet, miten Pietari Preobrashenskissa oli järjestänyt komppaniioja ja niitä harjoittanut. Samaa jatkoi hän vieläkin, vaikka nuot harjoitukset saivat laajemman ja vakavamman muodon. Sotaharjoitukset olivat myöhemmin sangen suuria ja vaarallisiakin, koska tuliaseitakin niissä käytettiin. Niinpä vuonna 1690 eräässä harjoituksessa haavoittui itse tsaari tulikuulasta, joka räjähti hänen läheisyydessään, Gordon, joka johti ja järjesti, haavoittui niinikään. Eräästä toisesta leikkitaistelusta, jossa muuanta "Pressburg" nimistä linnoitusta piiritettiin ja puolustettiin, sanoo eräs aikalainen, että "se päivä oli viimeisen tuomion kaltainen". Pietari itse ja hänen läheiset ystävänsä ottivat kiihkeästi osaa taisteluun. Näiden harjoitusten kautta muuttui Venäjän sotalaitos vähitellen paremmalle kannalle; samaan tapaan ne järjestettiin kuin Länsi-Euroopan joukot, ja etupäässä se tapahtui ulkomaalaisten upseerien kautta, joita tsaari mielellään otti armeijaan, vaikkapa ylipäällikkyys ja korkeimmat paikat olivat kotimaan miesten hallussa; kansallisylpeys sen vaati.