Mutta vielä suurempaa harrastusta osotti Pietari merielämään; se muuttui hänessä melkein kiihkoksi. Tässä oli suurempia vaikeuksia voitettavana, kuin armeijan järjestämisessä. Eihän Pietari ollut milloinkaan merta nähnytkään, ennenkun hän siihen jo hurmaantui. Hän kertoo itse, että hän erään vanhemman sukulaisensa tavaravarastosta oli löytänyt englantilaisen veneen, johon hän heti mielistyi. Sen jälkeen tutustui hän erääseen hollantilaiseen laivanrakentajaan Karsten Brantiin, joka kulki hänen kanssaan huvipurjehduksella ensin pienemmillä järvillä lähellä Moskoovaa. Tärkein oli Perejasslav, (noin 20 penikulmaa Moskoovasta pohjoiseen päin), jonka rannalle hän v. 1689 rakennutti laivaveistämön. Täällä rakennettiin kolme laivaa äsken mainitun Karsten Brantin johdolla: Pietari itse otti osaa työhön kirves kädessä. Kun ensimmäinen laiva oli valmiiksi saatu vesille lykättäväksi, pidettiin suuria juhlallisuuksia, joihin osaa ottamaan kutsuttiin Pietarin äiti ja puolisokin.
Kauvan ei hän tyytynyt näin ahtaisiin oloihin. Hän tahtoi päästä itse merta näkemään, ja sentähden hän matkusti v. 1694 Arkangeliin, sillä Venäjällä ei siihen aikaan toista merisatamaa ollut. Täällä hän osotti heti sangen suurta rohkeutta, ja eräällä matkalla Solovetin luostariin oli laiva, jossa hän oli, kovassa myrskyssä hukkumaisillaan; erään venäläisen laivamiehen rohkeus ja taitavuus sen pelasti. Arkangelin kirkossa säilytetään vieläkin erästä ristiä, jonka Pietari itse pelastumisensa muistoksi oli veistänyt. Arkangelissa näki hän suurempia laivoja, etupäässä hollantilaisia; hän katseli ja tarkasteli niitä, kyseli laivamiehiltä niiden rakennusta ja johtoa: itse kiipesi hän mastoihin: hän tahtoi joka taholla perehtyä itsekin asiaan eikä yksin tiedustella ja nähdä.
Täten Pietari vietti, ensimmäiset hallitusvuotensa; hän pysyi erillään hallitusasiain johdosta, antautuen melkein yksinomaan omiin mielitehtäviinsä, mutta samassa valmistellen itseänsä noita suuria tehtäviä aikaansaadakseen, joita hän myöhemmin toteutti. Hän oli ahkera, väsymätön, joka paikassa saapuvilla. Hänessä oli alati toimintaa, vaikkei huvituksiakaan puuttunut. Pietari oli liiallinen molemmissa suhteissa. Hän huvittelee itseänsä ystävineen väliin yökaudet kesteissä, joissa juominen oli pääasia, mutta niiden tähden hän ei koskaan laiminlyö tehtäviään päivällä. Aamulla on hän yhtä virkeä ottamaan kirveen käteensä laivan laitoja veistääkseen, tai sotaharjoituksiin, tai tiedustellakseen hollantilaisilta kauppasuhteita ja kaupan salaisuuksia. Hänen ruumiinsa oli kestävä ja hänen sielunsa jäntevä suuremmassa määrässä, kuin monen muun.
Pietari oppi tuntemaan eurooppalaisuutta omassa maassaan ikäänkuin toisessa kädessä. Se ei tyydyttänyt häntä. Hän tahtoi päästä katsomaan itse niitä maita ja oloja, joista tämä oli lähtenyt. Sen vuoksi lähti hän opintomatkalle Länsi-Eurooppaan.
VIII. Ulkomaan matka.
Joulukuun 6 p:nä 1696 antoi Pietari virallisen tiedon siitä, että hän tahtoi lähettää lähetyskunnan Saksan keisarin, Englannin ja Tanskan kuninkaiden, paavin, Brandenburgin vaaliruhtinaan luo, Hollantiin, sekä Venetian tasavallan hallitukselle. Tämän lähetyskunnan kautta tahtoi Venäjä liittyä Euroopan länsivaltoihin ja tarkoitus olikin sangen yleinen. Lähetyskunnan tuli näet valmistaa entistä ystävyyttä näiden valtojen kanssa yleisiä kristikunnan asioiden edistämistä varten Turkin sulttaania vastaan. Sotaa Turkkia vastaan kävivät tähän aikaan sekä Venäjä että Itävalta. Sen ajan tapa hallituksien esiintymisessä vaati sangen suurta loistoa ja komeutta, ja sitä täytyi Venäjänkin osottaa varsinkin kun se nyt ensi kerran esiintyi länsimaiden valtojen rinnalla.
Suuri paljous, yli 200 henkilöä, tähän lähetyskuntaan liittyi. Frans Lefort oli retkikunnan johtaja; hän, sivistynyt hovimies, hieno käytökseltään ja komea ulkomuodoltaan, oli siihen erittäin sopiva. Itse tsaari otti myöskin osaa lähetyskuntaan, mutta hän tahtoi vaan kulkea muiden mukana mitäkään huomiota herättämättä. Hänen tarkoituksensa oli, että hänen olonsa olisi salaisuutena, ja sentähden hän kulkikin "Pietari Michailovin" nimellä, mutta vähitellen se kyllä tuli tiedoksi. Lähdemme nyt kertomaan tästä merkillisestä matkasta, joka oli ikäänkuin Venäjän ensimmäinen vieraissa käynti Euroopan muiden kansojen luona.
Maaliskuun 6 p:nä 1697 lähti Pietari itse Moskoovasta; koko joukko ei näet kulkenut yhdessä, vaan oli jaettu kolmeen osastoon, eri miesten johdossa kukin. Wieniin hän ensin aikoi mennä, mutta saatuaan kuulla, että keisarin kanssa oli jo tehty sopimus Turkkilaisia vastaan, muutti hän suunnitelmansa Hollantiin ja Englantiin, saadakseen näissä maissa oppia laivan rakentamista, jota hän etupäässä halusi. Venäjän rajan yli kun oli kuljettu, tultiin ensin Liivinmaalle, joka silloin kuului Ruotsin valtakuntaan; Pietari ei näet tahtonut kulkea Puolan alueella, kun siellä paraillaan oli kuninkaan vaali, ja silloin tavallisesti syntyi rauhattomuuksia. Riian kaupunki oli ensimmäinen tärkein paikka, jonne Venäläisten joukko saapui. Juhlallisesti otettiin heidät vastaan, mutta Pietari ei kuitenkaan ollut tyytyväinen siihen kohteluun, mikä hänen osaksensa täällä tuli. Suuret nälkävuodet, jotka Suomessa vv. 1695—97 hirmuisesti maata näännyttivät, olivat Liivissäkin tuntuvia: ruokavarat olivat kalliita, ei tahdottu saada tarpeeksi nopeasti hevosia koko suurta seuruetta kuljettamaan. Ja Riian kuvernööri Erik Dalberg ei tsaarin mielestä osottanut tarpeeksi kohteliaisuutta; ei ollut ilotulituksia eikä sotaleikkejä, joita hän kaipasi. Hän moittii koko oloa ja elämää Liivissä, ja vielä 13 vuotta myöhemmin Riiaa piirittäessään muistelee hän tätä tylyyttä. "Niin suo meille Jumala, että saamme kostaa tuolle kirotulle kaupungille", kirjoittaa hän v. 1700 suositulleen Menschikoville, heitettyään itse kolme ensimmäistä kuulaa piiritystä aljettaissa kaupunkiin.
Viikon Riiassa viivyttyään matkusti Pietari Kuurinmaalle, jossa hänen Libaun kaupungissa täytyi pahojen säiden tähden oleskella muutamia päiviä. Tällä ajalla seurusteli hän merimiesten kanssa, kulki heidän seurassaan ravintoloissa; kukaan ei häntä tuntenut; ainoastaan eräälle venäläiselle laivakapteenille sanotaan hänen ilmoittaneen, kuka hän oli.
Königsbergin kaupungissa tapasi Pietan Brandenburgin vaaliruhtinaan Fredrikin. Tämä mies oli erittäin ulkonaista loistoa ja komeutta rakastava, jonka vuoksi hän hankki itselleen myöhemmin kuninkaan arvonkin. Pietarille ja hänen seurueelleen osotettiin kaikellaista kohteliaisuutta ja loistoa: vaaliruhtinas näyttäytyi komeilla hevosillaan, kuskeillaan ja palvelijoillaan; siellä oli musiikia, kanuunan paukkinaa; metsästysretkillä käytiin, komeita pitoja pidettiin j.n.e. Venäläiset esiintyivät komeissa itämaalaisissa puvuissa, pitkissä jalokivillä ommelluissa kauhtanoissa. Venäläiset herättivät täällä esiintymisellään huomiota; ei heiltä ollut odotettu niin hienoa ja sivistynyttä käytöstä. Tsaari itse kuitenkin näytti tuota rajua ja raakaa luontoansa, joka usein puhkesi esille. Hänen nimipäivänään kesäkuun 29 p:nä tuli kaksi ylhäistä herraa vaaliruhtinaan puolesta hänelle onnea toivottamaan. Päivällisen jälkeen vetäytyivät nämät ulos itseänsä vilvoittelemaan, ja tämä suututti Pietaria. Kun he olivat takaisin palanneet, sanoi hän vihapäissään, että vaaliruhtinas oli hyvä mies, mutta hänen neuvosherransa olivat piruja, katsoen samassa vihaisesti toiseen heistä. Kävipä hän niin pitkälle, että työnsi toista kaksi kertaa rintaan ja käski heidät menemään pois. Sen he tekivätkin.