Ollaan siis ensimmäisellä rautatie-asemalla Saksan puolella, Preussin kuningaskunnan alueella. Suuri muutos on tosiaan tapahtunut oloissa muutamana minuuttina, joiden kuluessa olemme siirtyneet viimeiseltä venäläiseltä asemalta ensimmäiselle saksalaiselle asemalle. Kansan ulkomuoto, kieli, puku ja rakennuksetkin ovat toisenlaatuisia. Nuo venäläisillä asemilla tavattavat teekeittiöt ovat melkein kadonneet. Peränurkassa ei näe Jumalan-kuvaa eikä kansan tekevän ristinmerkkiä sen edessä — todistus siitä, että olemme tulleet toisen uskonnon alueelle. Preussilaisethan ovatkin luterilaisia, tunnustavat siis samaa uskontoa, kuin Suomen kansan enemmistökin. Muuten tapaamme yhtäläisyyttä omien olojemme kanssa; ellei saksankieli, jota kuulemme puhuttavan, muistuttaisi meitä siitä, että olemme vieraalla maalla, eipä sitä muusta paljo huomaisikaan. — Mutta juna lähtee pian Saksan ja Preussin pääkaupunkiin Berliniin päin, ja sitä ennen ovat passimme ja matkatavaramme tarkastuksessa käytettävät; rajan yli mennessä näet täytyy muutamista tavaroista tullia maksaa, ja ilman täydellistä passia ei matkustavaisen ole yrittämistäkään Saksan alueelle. Nämä tarkastukset onnella kestettyämme istumme viimeinkin junassa, joka hyvää vauhtia alkaa viedä meitä Berliniä kohden. Matkaa kestää noin päiväkauden. Mainittuamme vaan, että maisemat, joiden läpi kuljemme, ovat enimmäkseen laajoja tasangoita, joilla näkee paljon viljelemättömiäkin aloja, kankaita ja metsämaitakin, siirrymme nyt suorastaan Berliniin.
Junan pysähdyttyä sille asemalle, johon Pietarista tuleva juna saapuu — sillä Berlinissä, samoin kuin Pietarissa ja muissa suurissa kaupungeissa, on monta rautatie-asemaa — astumme katettuun, yhden hevosen vedettävään vaunuun, jossa kuljemme johonkin majataloon eli "hotelliin", niinkuin niitä sanotaan. Siellä puhdistettuamme itsestämme matkan pölyt, lähdemme tarkastelemaan tätä suurta kaupunkia, jonka asukasmäärä tekee noin kaksi miljoonaa. Kiirehdimme kaupungin keskuksessa olevalle kuuluisalle "Unter den Linden-" eli lehmus-kadulle. Sen keskikohtana on pitkin pituuttaan tuuheain lehmusten varjoama kävelypuisto. Kadun molemmilla puolilla on mahtavia rakennuksia, toinen toistaan kauniimpia ja komeampia. Istahdamme viheriäiselle penkille lehmuksen varjoon ja katselemme ohi kulkevaa ihmisten vilinää. Ja vilinää siinä on todellakin, aivan yhtä suurta, kuin Pietarin Nevskikadulla. Yhden ja kahden hevosen vetämiä vaunuja kulkee sadottain ohitsemme, mutta mitään sanottavaa jyrinää ei niistä synny, kun katu tällä kohdalla on peitetty sementillä, jota myöten pyörät kulkevat tasaisesti. Jalan kävelijöitä on katu melkein mustanaan. Mutta, jos emme ota lukuun tuota suurenmoisuutta rakennuksissa ja liikkeessä, emme tässä katsellessamme oikeastaan mitään outoa huomaa. Katu itsessään muistuttaa koko lailla Helsingin esplanaadikatua. Ja kun katselemme ohi kulkevia ihmisiä, emme niissäkään mitään erityisempää huomaa, näyttävätpä kasvoiltaan ja puvuiltaan melkein, kuin olisivat vanhoja tuttuja, joita muka olisimme tavanneet Helsingissä tai muissa oman maamme kaupungeissa. Siinä määrässä tekee yhtäläinen sivistys ja samallaiset olosuhteet ihmiset toistensa näköisiksi. Ja vaikka olemme nyt jo koko joukon omaa maatamme etelämpänä, ei asukasten ulkomuodossa vielä huomaa tuota etelämaalaisten tummaverisyyttäkään paljoa suuremmassa määrässä, kuin meilläkään. Sen vuoksi niiden yhtäläisyys omien kansalaistemme kanssa on sitä tuntuvampi. Tarkemmin katsoessa huomaat kuitenkin useampien kasvonpiirteissä jotakin omituisesti saksalaista. Varsinkin saat usein nähdä kasvoja, jotka ovat laihanpuoleiset, mutta ilmaisevat suurta henkevyyttä ja tarmoa. Ylimalkaan ovat Preussilaiset kookkaita ja uljaita ryhdiltään. Siinä huomaa sotilaallisen kasvatuksen jälkiä. Heidän varsinaiset soturinsa, joita kaikkialla tapaa, ovat enimmäkseen voimakkaan näköisiä, soreavartaloisia miehiä.
Berlinissä on lukemattomia merkillisiä katseltavia; esimerkiksi komeat kuninkaalliset linnat, mainio yliopisto, suurenmoiset taideteoskokoelmat, eläintarha j.n.e. Niihin tarkemmin tutustuaksemme tarvitsisimme moniaita viikkoja aikaa. Jätämme ne siis tällä kertaa ja riennämme syvemmälle Saksaan, nähdäksemme, miltä maa ja kansa siellä päin näyttävät. Teemme ensinnäkin matkan Saksin kuningaskuntaan.
Sinne päin kuljetaan ensin tasaisia maita myöten. Minne vaan katsot, näet hyvin viljeltyjä peltoja ja metsiköitä, joissa on omena- ja kirsikka-puita, pyökkejä, tammia y.m. kauniita lehtipuita. Petäjä-metsää näkee täällä, niinkuin muuallakin Saksassa, vaan ani harvoin. Kyliä, suurempia kuin meidän pikkukaupungit, on tiheässä. Ne näyttävät jotenkin yhdennäköisiltä. Asunnot ovat enimmäkseen rakennetut tiilistä, puuristikoista muodostettuihin kehyksiin. Puuta ei näet täällä enää rakennustarpeiksi riitä. Kesällä näkee akkunoissa puuliisteistä tehtyjä varjostimia, jotka ovat viheriäisiksi maalatut ja siten rakennetut, että liisteet voipi sulkea umpeen tai eroittaa toisistaan, aina sen mukaan, miten mieli tekee päivänvaloa tai varjoa. — Kullakin kylällä on tavallisesti oma pieni kirkkonsa, kivestä tai tiilestä rakennettu, harja terävä, akkunat ylöspäin suippenevat. Ne ovat siis samanlaatuisia kuin meidän vanhimmat kivikirkkomme ovat. — Talojen ympärillä on tavallisesti puutarhoja. Sitenpä nuo muuten harmaanväriset kylät näyttävätkin varsin sieviltä.
Huomaamme siis, että maisemat täällä Saksassa näyttävät koko lailla toisenmoisilta kuin meillä Suomessa. Silmä ei enää näe meidän havumetsäisiä salojamme, ei meidän soreita koivikoitamme, ei sinijärviämme — tasankoa vaan ja siinä peltoa, niittyä, ryytimaata, hedelmäpuumetsiköitä, kaupunkeja, kyliä ja tehtaita. Eipä näe enää meidän aitojammekaan. Mistäpä Saksalainen siihen tarvittavat puut saisikaan? Kun hän lähettää raavas- tai hanhikarjansa niityille laitumelle, panee hän siis paimenen aina mukaan.
Tällaista on ylimalkaan Saksanmaan maaseutujen ulkomuoto. Kaikkialla ei kuitenkaan ole näin tasaista. Löytyy toisin paikoin kunnasmaisemia, jopa juhlallisia vuoriseutujakin, niinkuin maantiedostakin jo olemme oppineet. Ja sellaisilla tienoilla saapi nähdä havumetsiäkin.
Mutta tutustukaamme nyt myös junassa matkustavaan yleisöön. Sen joukossa näkee köyhiä ja rikkaita, iloisia ja vakavia, aivan kuin meilläkin. Mutta päihtyneitä ei näe. Se on huomio, jonka saamme kaikkialla Saksan-matkallamme tehdä. Matkustavaiset puhelevat vilkkaasti keskenään. Saksankieltä ei yleensä pidetä kauniina kielenä, mutta hienona, sointuisana ja ytimekkäänä se mielestämme valuu sivistyneen Saksalaisen huulilta. Voi huomata, että tämä kieli on pitkällisen käytännön kautta käynyt perin notkeaksi ajatusten ilmituojaksi. — Vaunuun astuessaan lausuvat usiammat matkustajat tervehdyksen ja samoin hyvästit sieltä poistuessaan. Tutut ja tuntemattomat ovat pian hauskassa keskustelussa toistensa kanssa; ei sen alkamiseen mitään juhlallisia esittelyjä tarvita. Ellet sinä lähesty matkatovereitasi, lähestyvät he sinua, ja herttaisen ystävällisissä pakinoissa on piankin puolelta ja toiselta juteltu tehtävän matkan tarkoitukset, vieläpä elämänvaiheetkin. Kun olemme muukalaisia, saamme tietysti tehdä selvää kotimaastammekin, josta Saksalaisilla yleensä näkyy olevan himmeät käsitykset, he kun kouluissaan tarkemmin tutustuvat vaan oman maansa maantietoon. — Tällaista ystävällistä kohtelua saapi matkustavainen kaikkialla Saksassa osakseen. Se tuntuu varsin hauskalta, etenkin kun omassa maassamme useinkin matkustamme niin hiljaisina ja nyrpeinä, kuin olisivat muut matkustavaiset vihamiehiämme tai olennoita, joista meidän ei tarvitse vähääkään huolia. — Mutta jatkakaamme matkakertomustamme.
Saavumme jo Saksin kuningaskunnan pääkaupunkiin Dresdeniin, jossa on noin 250 tuhatta asukasta. Se on Elhevirran rannalla, kuuluisa kauniista rakennuksistaan ja maailman-mainiosta taulukokoelmastaan. Sen ympäristöt ovat erittäin kauniit. Siellä näemme päivänpuoleisilla rinteillä ensimmäiset viiniköynnöstarhatkin matkallamme. Syyspuolla kesää saisimme syödä niiden mehukkaita rypäleitä. Nyt sen sijaan on saatavissamme halvasta kaikenmoisia muita hedelmiä ja eritenkin mehukkaita kirsikoita.
Dresdenistä viepi juna meidät jonkun tunnin matkan päässä olevaan "Saksilaiseen Sveitsiin", joka on ihanuudestaan kuuluisa. Tie kulkee pitkin Elbejoen varsia Erzgebirge-vuoriston liepeillä. Kylläpä ovat nämä seudut todellakin hurmaavan ihania. Tien varrella näkyy tuon tuostakin korkeita, metsien peittämiä kukkuloita. Niiden rinteillä ja huipuilla on usein komeita linnoja ja raunioita. Kukkulain väliset laaksot sievine kaupunkeineen ja kylineen näyttävät niin rauhallisilta ja onnellisilta, että luulisi ihmisten niissä elävän kuin Edenissä. Likemmältä tutkien kaiketikin saisi kuitenkin nähdä elämän moninaisten huolien ja murheitten sielläkin majailevan.
Jos tätä tietä vielä jonkun matkaa kulkisimme, tulisimme Böömiin, Itävallan keisarikunnan alueelle ja katoolisen väestön keskuuteen. Saisimme sillä matkalla nähdä Böömin pääkaupungin Pragin ja Itävallan pääkaupungin, kauniin Wienin. Ja jos siitä vielä matkustaisimme mahtavaa Tonava-virtaa noin päivän matkan, saapuisimme Unkariin, sukulaistemme Magyaarein maahan. Mutta näin pitkille matkoille emme tällä kertaa lähde, niin hupaista kuin se olisikin. Muistamme näet, että meillä olisi Saksassa käytävä useissa paikoissa, joihin on liittynyt suuria muistoja menneiltä ajoilta, muistoja, jotka ovat meille Suomalaisillekin rakkaita. Miten paljo ovatkaan Saksan kansan etevät miehet aikojen kuluessa tuottaneet tieteen, taiteen, keksintöjen ja ylimalkaan inhimillisen sivistyksen alalla sellaista, josta on ollut hyötyä koko ihmiskunnalle ja meidänkin kansalle! Mutta tällä kertaa asuu mielessämme elävimpänä muisto siitä miehestä, joka kerran totuuden voimalla kukisti paavilaisuuden Saksassa ja pohjoismaissa. Martti Lutherista näet löytyy vielä Saksassa jäljillä paljo muistoja, ja niitä nyt haluaisimme nähdä. Löytäisimme niitä etupäässä Wittenbergistä; jossa hän, kuten historiasta tiedämme, uskonpuhdistajana eli ja vaikutti, sekä Eisleben'istä, jossa hän syntyi ja kuoli. Matkustamme viimeksi mainittuun kaupunkiin. Tie sinne kulkee vanhan Leipzigin kaupungin ohi. Sen läheisyydessä tapaisimme Breitenfeld'in ja Lytzenin taistelukentät, joilla 30-vuotisessa sodassa urhoolliset esi-isämmekin vuodattivat vertansa puhdistetun opin puolesta.