Tämä käsitys se heidän kommunistisille kokeilleen antoi sitkeyttä ja itsepäisyyttä huolimatta pettymyksistä.
* * * * *
Ranskan filosofien ajatelmain luoma järjen valtio saavutti yhdenvertaisuutta tavoitellessaan nykyisen porvarillisen yhdenvertaisuuden. Järjelle perustetut laitokset osottautuivat jo heti alussa järjettömiksi, mahdottomiksi, ja koko järjen valtio romahti kokoon. Sen entiset ylpistelijät, jotka Rousseau’n "yhteiskunnallista sopimusta" (Contrat social) tavoitellessaan olivat luoneet hirmuvallan, pakenivat mitättömyytensä tunnustaen ensimäisen suurmiehen, Napoleonin, itsevaltiutta matelemaan ja tyytyivät ikuisen rauhan ihanuudesta muuttamaan sortavan valloitussodan melskeisiin. Itsevaltius oli ensimmäisenä tuloksena. Mutta kumous oli hävittänyt teollisuudesta perheellisen ammattiyhteyden, nouseva suurteollisuus lisäsi kurjuutta työväestölle. Uusi luokkajako kävi yhä selvemmäksi, rikkauden joutilaisuus erottautui köyhyyden raadannasta sitä jyrkemmin, mitä enemmän "käteinen raha muuttui ainoaksi yhteiskunnalliseksi siteeksi", kuten Carlyle sanoo. Feodaalisen aateliston röyhkeät väkivallan paheet väistyivät, mutta tilalle astui laillinen nylkemis- ja petospahe joka ennen oli vain salassa kytenyt juutalaisten koronkiskurien hökkeleissä. Koko liike muuttui laillistetuksi petokseksi, väkivallan tilalle astui lahjominen ja miekka sai rahassa vertaisensa perillisen. Avioliittokin tuli kaupan teoksi, haureuslaitos laajentui tavattomasti, samoin kapakkaliike, ja yleensä vallankumouksessa tapahtunut "järjen voitto" kehitti inhoittavimpia puolia yhteiskunnasta yhtä korkealle kuin varsinaista kehitystäkin.
Utopistien iskiessä ajatuksensa yhteiskuntaan, he huomasivat siinä näitä kierouksia. Syvimmälle asian ytimeen pääsi Saint Simon, joka viime vuosisadan taittuessa havaitsi totuudeksi ja välttämättömyydeksi sen seikan että kaikkien ihmisten tulee tehdä työtä. Jo aikaisin hän myös havaitsi että politiikka on vain tuotantotiedettä ja että talouskysymys tulee ehdottomasti ennen pitkää politiikan nielemään. Toisin sanoen hän ensimmäisenä, joskin hämärästi, lausui ajatuksen että valtion hallituksen, sen sijaan että se ihmisiä hallitsee, tulee hallita asioita ja johtaa tuotantotoimintaa. Fourier taas imeytyi sangen purevalla ivalla kiinni yhteiskunnan paheisiin, säälimättä paljastaen sen huonoja puolia ja vertaillen niitä alkuperäiseen ihannekuvaan. Nousevaa voiton himoa ja keinottelua hän kohtelee kuolettavalla halveksumisella, ja pelottavalla varmuudella väitti että sivistyskausi muuttaa kaikki raakalaiskauden yksinkertaiset paheet monimutkaisiksi, hämäriksi ja ulkokullatuiksi paheiksi ja että sivistys liikkuu paheiden ilmakehässä, vastakkaisuuksissa, joita se alituisesti synnyttää kykenemättä niitä poistamaan. Sivistys siis aiheuttaa välttämättä omien tarkoitustensa vastakohtia. Tällä tavoin, hän väittää, jokaisella historiallisella kehitysasteella on samalla aikaa suuntansa sekä ylöspäin että alaspäin, ja siinä on siemen ihmissuvun tulevaiseen häviöön.
Owenin lähtökohta utopistisessa ajattelussa oli käytännöllisempää laatua. Hän arveli että ihmisen luonne oli tulos hänen sisäisten ominaisuuksiensa ja häntä ympäröivän olosuhteiden yhteistoiminnasta. Suurteollisuudessa hän, päinvastoin kuin aikalaisensa, ei nähnyt vain suunnattomia edellytyksiä itsekkäälle yksilölliselle toiminnalle, vaan keinon millä järjestykselleen työ voidaan alottaa ihmisen onnellisuuden luomiseksi. Hän huomasi että uusissa olosuhteissa 2,500 työntekijää tuotti saman tuloksen kuin 600,000 oli tuottanut 50 vuotta ennen. Mihin sitten joutui erotus näiden 2,500 kuluttaman omaisuuden ja sen välillä, mikä olisi tarvittu noiden 600,000 kulutukseksi? Vastaus oli selvä. Viisi prosenttia meni pääomanomistajille korkoon ja sitäpaitsi 300,000 puntaa suoranaiseksi voitoksi. Ja kun se yksinomaan syntyi työväestön ponnistuksista, täytyi sen myös oikeuden mukaan heille kuulua. Tarvittiin vain toteuttaa tämä ajatus käytännössä ja se totuutena voittaisi koko maailman. Sille perusti Owen kommunistiset tarkoituksensa, joista myöhemmin pitemmältä.
Ennenkuin käymme näiden haaveilijain ajatuskantaa pitemmälle seuraamaan, esitämme heidän jälkeisensä ajan ajattelun tulokset.
Ranskan valistusfilosoofien jälkeen ajattelemistieteen pääväylä siirtyi Saksaan ja sai siellä keskipisteensä Hegelissä. Ja hänestä lähtee uusi suunta, uusi systeemi, niin sanottu dialektinen ajattelumuoto, joka ei enää tyytynyt katselemaan ympäristöään erikoisina reposteltuina osina, palasina, vaan etsi ja löysi näiden palasien välisen yhteyden ja tottui katselemaan kaikkeutta suurena elimellisenä yhteytenä.
Entinen systeemi, metafyysillinen ajattelemismuoto, oli kaikkeuden eri osien tutkimista sellaisenaan, luonnollinen seuraus luonnon tieteistä, jotka elämästä etsivät juuri yksityiskohtien erikoisominaisuuksia. Metafyysillinen filosofia katselee kaikkeuden osia liikkumattomina, pysyväisinä, kuolleina asioina. Metafyysikon silmään sattuu yksi kohta, hän tempasee sen erillensä, tarkastelee sitä, tutkii ja asettaa sen jälleen paikallensa. Hän näkee kanan, näkee munan ja kananpojan, tutkii ne kunkin erikseen, välittämättä siitä että ne yhteen kuuluvat. Hän näkee elämän, tutkii sitä, erottaa sen ehdottomasti kuolemasta, ollenkaan etsimättä näiden yhtymäkohtaa ja mahdollista siltaa niiden välillä. Elämä on elämää, kuolema kuolemaa, ne ovat toistensa vastakohtia ja sillä hyvä. Kaikkeudessa on vain: on, on tai ei, ei, ja mitä siihen lisätään, se ei kuulu asiaan.
Ja kuitenkin on kaikkeudessa ehkä tärkeintä juuri se lisäys, yksityiskohtien suhde toisiinsa. Me näemme sen kaikkeuden olevan alituisessa liikkeessä, näemme siinä tapahtuvan alituista syntymistä ja kuolemista, yhtymistä ja eroamista, olemista ja ei olemista. Elämä ja kuolema ovat niin läheisessä yhteydessä että tavallisesti on mahdotonta sanoa, missä toinen loppuu ja missä toinen alkaa. Ahvenen sydän elää vielä kauan sen jälkeen, kun ruumis on pikku palasina, kuollut. Kuolema ei olekaan mikään yhtäkkinen "hetki", vaan vitkallisesti tapahtuva prosessi. Samalla tavalla jokainen kaikkeuden ilmiö alituisesti vaihtuu, nyt se on tämä, mutta samalla myös jo toinen. Syy ja seuraus ovat vissillä hetkellä tarkastettuina selvästi toisistaan erillään, jouduttuaan toisellaiseen asemaan, ne jo sulautuvat yhdeksi ja samaksi tai vaihtavat kokonaan paikkojaan. Se mitä metafyysikko silmänräpäystä ennen syynä ja aiheena tarkasteli, oli seuraavana hetkenä hänellä seurauksena tutkittavana. Ja silloin se oli hänestä vastakohta omalle itselleen.
Darwin, kirkon piirissä pelätty ja monasti kirottu nimi, oikeastaan kukisti metafyysillisen filosofian todistamalla että koko orgaaninen luonto ihmisineen, eläimineen, kaikkineen oli luonnollinen tulos vuosimiljoonain kehityksestä. Ja saman periaatteen mukaisesti uusi saksalainen filosofia, Hegel keskipisteenä, läksi päinvastoin kuin metafyysikot tarkastamaan kaikkeutta liikkuvana, muuttuvana ja kehittyvänä. Dialektinen tutkimisjärjestelmä — siksi tätä sanottiin — samalla kuin se tämän kaikkeuden ominaisuuden piti tärkeimpänä, läksi myös etsiskelemään niitä syitä ja lakeja, jotka kaikkeuden liikunnon ja kehityksen vaikuttivat. Historiakaan ei tämän jälkeen enää ollut hurjaa, järjetöntä ja tarkoituksetonta seikkailusekamelskaa, vaan asteettaista kehitystä, säännöllisesti vaikuttavain voimain johdonmukaista työtä, ja niiden voimain selville saaminen kävi nyt ajan tärkeimmäksi tutkimuspykäläksi.