Alholan vaari oli ääneti kuunnellen vetänyt sauhuja ja syljeskellyt sekä tuontuostakin maistellut lasiansa. Pastorin puheeseen ei hän koskaan puuttunut, vaan kyllä kanttorin, kun sai vähän väkevää. Oli näet riidan kaunaa hänen ja kanttorin välillä.
Lautakunnan esimiehen puheen johdosta juohtui vaarille mieleen aamullinen kissajuttu. Samalla muisti hän olevansa puolentoista manttaalin isäntä ja monen torpparin maallinen turva. Sentähden hän sylkäsi ja sanoi:
»Niinkuin Suomen kansa, niin on meidän vanha kissa ollut kolme vuotta mahona — —»
»Mutta», kysyi kanttori, »onkos Suomen kansa ollut mahona yhtään vuotta? Eikö joka vuosi ole ollut syntyneitä enemmän kuin kuolleita?»
»Yhtä enemmän oli syntyneitä kuin kuolleita, sillä syntyi kahdeksan poikaa, ja minä niistä omin käsin tapoin seitsemän.»
»Ketä olette tappanut?»
»Kissanpoikia tietysti. Eikös kanttori ymmärrä, että meidän kissa on ollut kolme vuotta mahona? Totisesti mahona, kuten kunnan esimies äsken sanoi.»
»Eihän kunnan esimies puhunut mitään Alholan kissasta.»
»Tottahan niin lukenut ja valistunut mies kuin herra kanttori ymmärtää, että kun meidän kissa tänä aamuna synnytti kahdeksan sokeaa poikaa, niin se on vertaus meille ihmisille.»
Vaikka kanttorin teki mieli huomauttaa sitä, ettei Alholan vaari ollut oikein perehtynyt uudenaikaisiin sivistysrientoihin, ei hän kuitenkaan sitä tehnyt, koska kaikkia näkyi huvittavan Alholan vaarin puhe. Sen huomasi vaari itsekin, sylkäsi ja kertoi laveasti, minkä näköinen mikin kissanpoika oli ollut ja kuinka ne vinkuivat pussissa, kun hän kantoi ne veteen. Kaikki kauniimmat hän hukutti, »sillä», sanoi hän, »minä en rakasta ulkokullaisuutta enkä prameutta. Nämät ovat ne, joista kunnan esimies sanoi, että ne ovat poikenneet pois, kun pääsevät herroiksi.»