Kaikki ryntäsivät meluten, vavisten ja tuuppien ulos.
Likellä asuvat juoksivat kotiinsa. Kaukaisemmat keskustelivat, mahtaisiko se sittekin olla myöhäistä.
Kesken kiireen kuului kellotapulista soiton lomassa erinomaista ääntä. Ei ollut juolahtanut kenenkään mieleen mennä katsomaan, kuka siellä soitti. Nyt sen huomasi suntio, joka oman virkansa ohessa hoiti kellonsoittajan, kirkonvartijan ja unilukkarin toimia.
Suntion käskystä tuli kellotorniin muitakin. Kummakseen he näkivät heinän jätteitä lattialla. Ja kelloja soittamassa — he luulivat sitä ensin häneksi, jonka syyksi kaikki ihmisten synnit luetaan — mutta tarkemmin katsoen se oli pukki, suntion oma pukki, jonka sarviin kellojen soittonuorat olivat sidotut.
Asiasta neuvoteltua tultiin seuraavaan yksimieliseen päätökseen, joka vielä tänä päivänä löytyy Brändön kirkon arkistossa:
»Koska luultavata on, ettei pukki itse sitonut nuoria sarviinsa, vaan joku pahanilkinen ihminen, joka oli syömässä suntion rantahaassa nuoraan kytkettynä, ja pani heiniä eteen, että hän söisi niitä, kunnes pahantekijä pääsi karkuun, ja sitte teki sen mieli pois, mutta tunsi nuorat sarvissansa ja kiivastui ja alkoi hypellä edestakaisin, niinkuin tämän elävän tapa on, kuten me kaikki omasta itsestämme tiedämme, ja jos hän on tästä seurakunnasta tahi jostakin muualta, on semmoinen ihminen kaikella muotoa lain ala saatettava.»
Siihen loppuivat kirkonmenot sinä sunnuntaina. Mutta brändöläiset tunsivat itsensä hieman loukatuiksi ja tyytymättömiksi. Sentähden he rupesivat pahantekijää etsimään. Se oli tyhmä teko, sillä häntä tietysti ei ole vieläkään löytynyt.
* * * * *
Mutta olinpa unhottaa Kuivalan Kustaan.
Brändöläiset eivät nähneet, kuinka Kustaa juoksi kaitaa metsäpolkua postiveneeseen, joka oli valmis lähtemään. Jos he sen olisivat nähneet, niin tuskin olisi postivene vasta poikennutkaan Brändön rantaan.