Siellä opin, ettei milloinkaan saanut juosta kadulla, vaan piti kävellä kauniisti, kädet ulkona taskuista; ei koskaan mennä katsomaan, kuinka sikaa tapetaan naapurissa; ei hävittää linnun pesiä, eikä koskaan puhua »housuista» — ja monta muuta kaunista asiaa.
Kerran sitte kävelin Tant Fiinan rinnalla koulusta kotiin päin ja Tant
Fiina kehui, kuinka hyvät pojat pääsevät taivaaseen.
»Vai taivaaseen tuommoinen herasilmä!» ivasi jälestäni tuleva kansakoulun poika.
Niitä oli useampia yhdessä matkassa ja tekivät jos jonkinnäköistä kujetta. Uskalsivat latoa kirjojaan Tant Fiinan turnyyrille — salaisesti kyllä — mutta toisilleen kehuivat, että »tämä poika se vedättää kirjojaan pyöreäpäisellä hevosella!» Muuan pani jotain pehmeää minun taskuuni. Arvasin, että se oli kuollut rotta.
Vähitellen pääsi minussakin se toinen moraali vallalle. Yht'äkkiä sanoin Tant Fiinalle:
»Arvaakos Tantti, mitä viemistä minulla on pikku sisarelleni tässä taskussa?»
»Rusinoita?»
»Ei!»
»Omenoitakos?»
»Ei!»