Kun sattumalta löysin vanhan ainevihkoni muun rojun joukosta ja kääntelin sen lehtiä, muistin opettajamme toisenkin kerran sanoneen aineistani puuttuvan »jäsennystä, sopivaa muotoa ja järjellistä sisältöä». Virheitä niissä sensijaan oli riittävästi. Tässä on pari senaikaista kirjoitusnäytettä, varustettuina opettajan huomautuksilla.
1. Hyvästijättö muuttolinnuille.
Kunnioitettavat muuttolinnut! [Puuttuu johdanto aineeseen. Opett. huom.]
Jos puhun suuni puhtaaksi, niin paljoa suuremmalla mielihalulla minä Teitä keväällä tervehdän kuin nyt jätän hyvästi. Mutta luonnon pakko [Ainekirjoitus on säädetty säännölliseksi oppiaineeksi eikä sitä sovi sanoa »luonnon pakoksi». Opett. huom.] ja asianhaarat, jotka eivät ole minun eikä Teidän vallassanne, vaativat minua tällä kertaa pyytämään Teitä hetkeksi keskeyttämään matkanne ja lepuuttamaan siipiänne vaikka tässä kaupunkimme pitkän sillan kaiteilla. Minä sitte astelen välitsenne kuin pappi katkismussaarnan jälkeen, ja Te kuuntelette, mitä minulla olisi Teille sanomista. Minulla — köyhällä miehellä, joka en kykene kanssanne matkustamaan rahan puutteen tähden, ja joka olen niin rasitettu henkisellä työllä, etten ole voinut harjoittaa ruumistani lentämään, enkä uinnissakaan pysty Teille kilpailijaksi.
Kun Te tänne ensin keväällä tulitte, täytyy minun tunnustaa, etten lukupuuhain tähden ehtinyt Teitä tarpeellisella kunnioituksella ja kohteliaisuudella vastaanottaa. Usein saitte turhaan minua lauluillanne tervehtiä. Minä vain tuumailin, että »mitähän ne lehtorit laulaa», kun ei ota läksyt asuakseen päässä. On näet meillä kouluissa se järjestys, että keväällä on pojilla [Ainoastaan laiskoilla ja huolimattomilla. Opett. huom.] yhtä tiukka pääsö ylöspäin, kuin jokijäällä alaspäin.
Kuitenkin minä Teitä kohtelin paremmin kuin etelämaissa kuuluvat tekevän. Puhtaalla omallatunnolla voin vakuuttaa, etten tänäkään päivänä tiedä, mille laululinnun liha maistaa.
Aina kun lomaa sain, astelin metsäteitä, kuuntelin ja ihailin Teitä. Vieläpä väliin koettelin, kuinka minun bassoni taipuisi hra Lahorastaan säveleihin. Mutta uskon minä, että sääliksi Teille kävi, kun näitte sen basson haltijan aina aamusilla neljännestä vaille kahdeksan, kirjat kainalossa astuvan kouluuni päin. Surkuteltava koulumestarin alku, toisten koulittavana. — Kunpa olisin sensijaan saanut kuusen oksalla heilua ja laulella ylistyslauluja kultani ihanuudesta!
Minkä kultani?
Se seikkapa juuri mieltäni enimmän painoi ja saatti minun murehtimaan kovaa kohtaloani, kun näin Teidän lemmenliittoja rakentavan ja perustelevan pesän pohjaa. Minulla onnettomalla kun ei ollut viitteitäkään sinnepäin! [Nämä lauseet olisivat hyvin hyvästi saaneet jäädä pois. Opett. huom.] Mutta ollappa minulla hra Tiklin punaset posket, niin eri silmällä silloin tytöt katselisivat minuun. Eiköhän herahtaisi silmistä rakkauden kyynel, kun ei kukaan näkisi? — Entä se pesän laitto sitte! Minun suhteeni se on johtokuntain ja ylihallitusten vallassa, saanko sitä ollenkaan, ja minkälainen se tulee.
Sitte kesän pitkään meidän kohtalomme jossakin määrässä muuttuivat. Teidän täytyi olla toimessa, jos satoi taikka paistoi, ja lentää itikkain perässä, varsinkin senjälkeen kun perhe-elämän varjopuolet — ne velvollisuudet — alkoivat ilmestyä. Todellakaan en minä tahtoisi ottaa Teidän lapsianne kortteeriin ja talon ruokaan. Minä elin kesäkauden enemmän helpoilla päivillä ja hyvillä ruu'illa. Eikä ollut minulla mitään muuta maallista huolta kuin »ehdot» soitannossa; ja sitäkin taidetta Te harjoititte monta vertaa enemmän kuin minä.