Kun jokainen oli saanut hampaihinsa »Kaukaasialaisen», ei enää ollut syytä jatkaa keskustelua. Kukin meni reelleen taas ja nojasi kokkalautaa vasten. Mutta auki oli kaikilla Esplanaadin puoleinen korva.
MIKSI OINOLAN AATAMI LUOPUI PERÄMIEHEN VIRASTA.
Kuvaus Kuopion tienoilta.
Oli kevätkesällä poutainen ilma ja sunnuntaiaamu. Ensi kertoja taas kirkkoveneet laskivat Kuopion rantoihin. Tullessaan työnsivät maalle uhkean aallon, jota seurasi pari kolme pienempää.
Ahtaista salmista nähtiin yhä uusia veneitä puikahtavan väljemmille vesille. Oli niiden joukossa muuan ykstoistahankainen, pitkä ja kapea ja korkeakeulainen. Se oli Syyssalolaisten.
Peränpitäjänä istui Oinolan vaaleapartainen ukko, itse Aatami Oinonen, ketunnahkainen lakki päässä. Joka virstan alussa hän kerran nosti polvensa ruotelin yli ja kumartui vasemman housuntaskunsa puoleen. Kun käsi oli hetkisen työskennellyt taskussa, ilmestyi ukon hampaihin visakoppainen piippu. Sitte teki oikea käsi samanlaisen retken oikeaan housuntaskuun ja toi sieltä saaliinansa tulukset. Iskettyään muutaman kerran terästä piikiven särmään, pisti hän piippuun kytevän taulapalasen. Kohtapa tunkeili Aatamin parrasta sinertävä sauhu, ja hymyily autuaallinen hänen kasvojaan kirkasti. Tästä soutajat aina tiesivät, milloin ja monesko virsta oli kulettu, eivätkä tarvinneet joutavia kysellä.
Piimäpunkkia ja voipyttyjä oli siellä täällä veneessä, joku kalavasukin ja munakopsa oli pistetty tuhtojen alle.
Mutta kokkapuolella vallitsi yhtä hankaväliä kirjavakoipinen vasikka, jonka Anttilan lautamies oli Oinolan Ollille antanut viedä kaupunkiin.
Niin oli Olli ukon kuullen kertonut.
Yli veneen laidan olisi vasikka niin mielellänsä silmäillyt, mutta joka yrityksellä löi Olli sitä airon varrella päähän. Tämän iskun tarkoituksesta näkyivät molemmat olevan selvillä, niin Olli kuin vasikka, ja tyytyväisinä he jatkoivat matkaansa.