Vaikea on sanoa, mitä varten Oinolan Ollikaan oikeastaan oli luotu. Sitä hän usein itsekin hartaasti mietti. Mutta suruissaan ei hän koskaan ollut, vaikka usein ääneti. Jos sanoit hänelle sanan iloisen tahi suruisen, niin yhtä huoleton oli aina Ollin vastaus.
Nuoruudessaan oli hän käynyt koulua kuusi vuotta ja seitsemättä jouluun asti. Pitäjän entinen rovasti oli saanut ukon taipumaan tähän tuumaan, kun Olli toista kertaa oli lukusilla. Kauan oli rovasti puhutellut Oinolan Aatamia kahden kesken, ja kauan oli Aatami istunut ääneti, kunnes rovasti lopuksi lausui:
»Meillä ei ole kaikkitietäväisyyden lahjaa, sillä se kuin ihminen tietää, ei se mitään ole. Mutta mitä tuntisi sydämesi silloin, jos Olli Aataminpoika Oinonen Kuopion kirkkoherran virkaan astuisi, kun kerran minun pääni lepoon kallistuu ja he laskevat hautaan minun väsyneet luuni? Etköhän tahtoisi sinä olla sen Olli Aataminpojan isä?»
Silloin alkoi Oinolan ukko käännellä lakkiansa, käänsi ylös vuorotellen päällisen ja vuorin, ja katseli ikkunasta pihalle. Sitte pani hän lakin päähänsä, nousi seisalleen, istui taas, sylkäsi ja lähti. Mutta ovesta mennessään hän lausui:
»Yrittäisikö häntä!»
Siitä ajasta lähtien oli Oinolan Aatami joka sunnuntai käynyt kirkossa. Hänen rinnassaan kyti salainen toivo, kun hän lammasnahkaturkissaan nojasi penkin korvaan ja katsoi rovastia silmästä silmään.
Ukon toivosta eivät muut mitään tienneet, siis eivät hänen pettymisestänsäkään.
Kun rovasti joulun edellä seitsemäntenä vuonna Ollin kouluun tultua haudattiin, ei Olli tullutkaan hänen sijaansa.
Seuraavalla tammikuulla kun Olli eräänä pakkasaamuna valjasti hevosta kouluun lähteäkseen, isä sanoi: »Viehän talliin ruuna ja pane apetta eteen!»
Vielä toisena aamuna Olli samaten puuhaili lähtöä, mutta taas kuului käsky: »Vie talliin ruuna ja pane apetta!» — Siihen se Ollin koulunkäynti oli jäänyt.