No, saapihan tuon kumman nähdä koht'sillään.
Menin sitte minäkin muiden mukana piletin ostoon. Luukun takaa myymämies tuskin raski nenänsä ja toisen silmänsä näyttää, kun kysyi, että mihin minä olen menevä. Arvelin itsekseni, että mitähän tuo sinuakin liikuttaa, kunhan itse tiedän. Mutta päätin kumminkin vastata, ettei tuo pääse ylpeäksi minua luulemaan: »Niinpä tuo on maannut mieli mielessäni, että mennä Helsinkiin Villeä katsomaan, ja on mulla vähä viemisiäkin.» Vaikka olisin kuinka tinkinyt, ei alentanut hintaa 12 markasta 25 pennistä.
Sitte pantiin piletti taskuun ja lähdettiin tien varrelle vorjailemaan. Pälyi siinä aina yksi ja toinen päivännousua kohden. Kohtapa alkaakin savua näkyä, ja samassa kuuluu vinkaus semmoinen kuin olisi vahvanlaisella seipäällä sikaa lyönyt joku hyväkäs.
Minä arvaan, että nyt se »juna» vinkasi, ja tulla körröttääkin sieltä emä hamppua koko juna. Olihan semmoinen kuin olisi panna jälekkäin ja nostaa pyörille kaikki Korpeiskylän mökit — ja olisivatpa saattaneet tarpeina mennä kaikkikin Nilsiän mökit, ennenkuin saisi mointa kyhätyksi. Savu siitä tuprusi kuin höyrylaivastakin. Mutta nythän sen hoksasin, että tämä se onkin juuri se »maamasiina», josta kirkkoherran nappiotsa poika kertoi käydessäni häntä kyyditsemässä. Seisottui se juna kuitenkin talon kohdalle, kuten ainakin hyvälaatuinen hevonen, ja sitte pistäyttiin pirttiin penkille istua vekottamaan.
Hetipä lähdettiin liikkeelle, ensin hyvin hiljaa, mutta siitähän se vaan oli yltymään päin kuin Rytkösen tappelu. Kohta se ravasi niin, ettei kärsinyt ikkunasta katsoa ulos eikä silmiään auki pitää. Ei sitä voi ihmisen kielellä sanoa, kuinka kovasti se kulki, paljoa kovemmin kuin pyssyn luoti. Niin sitä vaan mennä huristettiin, ja aina vähä väliin se seisottui hiukan henkäsemään. Silloin vähän uskalsin silmiäni raottaa — ja myös silloin, kun muutama sotaherra tuontuostakin kävi näpistämässä piletin nurkkaa, että se pitemmän päälle näytti ihan rotan syömältä. Olisinhan minä tuon raskinut hänelle kokonaankin antaa, vaan eipä se kelvannut, ennenkuin perillä.
2. Tulo Helsinkiin.
Helsinkiin tullessa oli tien varressa jo koko joukon isompi talo kuin muut syöttöpaikat matkalla olivat olleet. Tulet ne olivat niin kirkkaat, että näki kuin päivällä, ja väkeä oli vastassa jos minkä näköistä. Katselin siinä ja toilailin, tokko Ville on arvannut tulla vastaanottamaan. Mutta vaikeapa sitä olisi tainnut olla tunteakaan muiden sotaherrain joukosta.
Seisoi tuossa muutama siviili-herrasmieskin, pitkä ja laiha kuin Niskalan kissa. Tosiaan olivat sillä niin pitkät sääret, että ihmeeksi minulle kävi tuo uskallus, kun on rohennut semmoisille koiville nousta. Häneltä minä kysäsin, että »tokkohan tuntisit Taskis-Villeä, Keisarin kaartissa joka on?» Mutta tuopa ei ollut koko kuulevinaan. Jotakin vaan »vinskastaan» mölähti, ja sitte lähti astelemaan kädet selän takana ja keppi pitkin selkää.
Kun ei Villeä näkynyt, läksin omin nokkineni kävelemään. Syöttötalon edessä on iso tori, vaan se oli pimeä, eikä näkynyt muuta kuin iso joukko vossikoita, rinnan niin pitkässä rivissä kuin tästä tuonne navettaan. Menin sitte yhtä puhuttelemaan ja kysyin, että »paljostako veisi Ville Taskiseen elikkä Keisarin kaartiin?» Uhkasi viedä 75 pennistä, mutta piti poliisilta ensin hakea lippu. — Nuo ijankaikkiset piletithän ovat tarpeen joka kohdassa, ei näet pääse vossikallakaan ajamaan ilman niitä.
Sitäköhän varten niitä herroja kouluutetaan ja syötetään, että sitte osaavat mokomia koukkuja asettaa?