Tultiin perille vihdoin viimein.
Kun airot oli kannettu veneestä nuottakotaan, sanoi ukko Ollille:
»Annappas mulle ne vasikalla saadut kahvit!»
Ääneti aukasi Olli pitkäkielisen konttinsa, kaivoi sieltä viisinaulaisen kahvijässäkän ja antoi sen isälleen. Ukko kantoi sen aivan laiturin päähän asti ja sitte heitti kauas järveen.
»Sinne se nyt hyppäsi, se vasikka», sanoi Olli niille, jotka tätä katselivat. Mutta isälleen hän ei virkkanut mitään.
* * * * *
Anttila oli aivan lähellä rantaa, Oinola vähän etempänä. Mutta kuitenkaan ei Oinolan ukko ollut käynyt Anttilassa kymmeneen vuoteen.
Näillä isännillä ei ollut mitään keskinäistä vihaa. Se vaan oli kiero kohta asiassa, että Anttilan lautamies piti itseään kaikin puolin sopivana kirkkoveneen perämieheksi, ja Oinolan ukko oli mielestään siihen vielä paremmin oikeutettu. Sentähden ei Anttilan isäntä käynyt koskaan kirkossa eikä kumpikaan toistensa luona.
Jo pitkän aikaa oli muuan pieni kotihuoli vaatinut Oinolan Aatamia käymään Anttilassa. Nyt kun hän aikoi tehdä Sannan kahvikesteistä lopun, oli hänellä Anttilaan kaksi asiaa.
Kirkkomiehet jo väljentelivät vaatteitaan Anttilan tuvassa, kun kaikkein kummaksi Oinolan Aatami astui sisään.