Me elämän jokapäiväisiin askareihin vaipuneet luulisimme, että teljot veneen vieriessä putoaisivat pois, ja sentähden hämmästyksellä kuulemme runoilijan jatkavan: »Pian teljot täyteen saapi.» Tätä on jotensakin vaikea käsittää. Mutta kun tarkemmin ajattelee, huomaa että runoilija onkin aivan yksimielinen meidän kanssamme. Runokielessä usein jätetään pois joku sana, joka on lukijan itsensä lisättävä. Niin tässäkin. Lause on varmaankin kuuluva täydellisenä näin: »Pian teljot elämänsä määrän täyteen saapi.» Se luonnollisesti merkitsee sitä, että ne putoavat pois veneestä ja häviävät maanjäristyksen sekamelskaan.
Sitte tekee runoilija hyvin tavallisen katsauksen muihin seikkoihin itse päätapauksen aikana. Hän jättää venheen vierimään ja huomaa, että »liinat liehuilee.» Tästä päättäen tuntui tuo maanjäristys muuallakin eikä vaan järvellä, koska pellolla kasvavat liinat eli pellavat rupesivat liehumaan. Luultavasti irroitti maanjäristys turpeita pellosta ja liinat rupesivat vaihtamaan paikkoja. Kenties oli tuossa kiireessä myös hienoa tappelua, sillä sanalla »liehuu» on semmoinenkin merkitys, esim. lauseessa: »Liehuu kuin mustalainen markkinoilla.»
»Niin matka armas alkaa.» Jos joku maallinen matka alkaisi semmoisella kauhealla ilmalla, ei sitä edes runoilija voisi sanoa armaaksi. Nyt vasta selkeneekin runoilijan oikea syvämielinen tarkoitus. Tällä matkalla tietysti kuvataan matkaa ijankaikkisuuteen.
Edellisessä ei siis olekaan tarkoitettu tavallista maanjäristystä, vaan maailman loppua, jolloin kirkkaat järvet voivat läikkyä, venheet rannoilta vieriä laineille ja liinat pelloilla liehua. Mutta hyville ja runollisille sieluille on tämä matka armas.
Lauseella: »Pois ranta pakenee», luulisi runoilijan tarkoittavan sitä, että maanjäristyksestä syntynyt liike ajaa rannat pois tavallisilta paikoiltaan. Mutta vielä ylemmä tähtää runoilijan mielenkuvitus. Kun sielut matkallansa ijankaikkisuuteen vilkaisevat taaksensa, näyttää maapallo kaukaiselta rannalta, joka vähitellen häviää avaruuteen eli runokielessä »pakenee pois.»
Ihmeteltävä on se taito, jolla tämä runoilija kuvaa maailman lopun kauhuja. Ja vielä ihmeteltävämpi se tapa, millä hän sen tekee. Ajattelematon lukija voipi tuon sangen luontevan maailman lopun kuvauksen sijaan luulla lukevansa kertomusta — hauskasta venematkasta.
KALOSSEISTA.
Paljon puhutaan nyky-aikana suurista herroista, ruhtinaista ja kauniista naisista, mutta vähän muistetaan niitä, jotka ovat varjelleet heitä monesta yskästä ja hammastaudista; niitä, jotka ovat kantaneet heitä monen likarapakon yli ja niin nostaneet heidät kunnian kukkuloille; vähän muistetaan niitä, jotka uusina, nuorina ovat loistavammat kuin kauniimmat naiset.
Voipiko nähdä mitään kauniinpaa ja silmälle ihanampaa kuin vasta ostettu kiiltävä kumikalossi? Ei, tuhat kertaa ei! Kalossit ne tekevät vasta maalta tulleesta puotimiehestä herran, ja vaan kalosseihin katsoen voi erottaa rikkaan talon pojan köyhän talon pojasta, renkimiehestä ja loisesta.
Erotus on vielä kalosseinkin välillä; toiset ovat kokokorkeat, toiset puolikorkeat eli matalat; ja ne, jotka kokokorkeita pitävät, ovat luonnollisesti korkeammalla sekä sivistyksen että varallisuuden kannalla kuin ne, jotka tyytyvät mataliin. Sillä täysikorkeat maksavat enemmän kuin puolikorkeat eli matalat.