Sillä välin joku onnellinen, joka on arvannut olla ihan ääneti, voipi saada astiaansa maitoa, jos ei hänellä eikä hänen suvullaan ole mitään vanhoja syntiä.
Entiseen tapaan jatkuu eukon puhe, jos joku kunnioittaa häntä »matamin» nimellä. Mutta joskus tapahtuu, että joku uhkarohkea miehenpuoli maitoa pyytäessään sanoo eukkoa »rouvaksi». Ja silloin jos hän ei saa korvalleen, voi hän saada pyyhkiä naamaansa, mutta astiaansa ei hän saa kauppaneuvoksen akalta maitoa elinpäivinään.
Ainoa keino pysyä tämän eukon suosiossa on se, ettei koskaan kesällä eikä talvella osta maitoa muilta kuin häneltä, vaikka sitte saisikin maksaa kolmenkertaisen hinnan. Mitä eukon puhuttelemiseen tulee, on siinä se salaisuus, ettei häntä saa sanoa »työksi», ei »matamiksi» eikä »rouvaksi», vaan maitoa on pyydettävä näin: »Annapas Liisa maitoa!»
RUNOLLINEN VENEREISU.
Että runoilijat ovat maailman ihmeellisempiä olennoita, siitä ei voi olla eri mieliä. Heidän syvämielinen ajatusjuoksunsa ja lennokas mielenkuvituksensa saattaa yksinkertaisen maailman lapsen useasti vaikenemaan. Otan esimerkiksi eräästä Valvojaan painetusta runosta »Venhematka» ensimäisen värsyn.
»Kirkkaana läikkyi järvi, oli ilma herttainen,
Rannasta venhe vilpas vieriipi laineillen.
Pian teljot täyteen saapi, ja liinat liehuilee —
Niin matka armas alkaa, pois ranta pakenee.»
Mikä ylevä luonnonilmiö, kun tyynellä ilmalla kirkas järvi läikkyy! Huomattava on, että vesi ei ilman tuuletta läiky, roiskahtele yli rantaäyrästen muulloin kuin suurien luonnonmullistusten aikana, esim. silloin kun maanjäristys nostaa jonkun osan järven pohjaa ylös ja pakottaa sillä tavalla veden nousemaan pois entiseltä asemaltaan. Jos panee huopahatun vettä täyteen ja sitte työntää sen pohjaa ylöspäin, saa käsityksen siitä, kuinka vesi maanjäristyksen vaikutuksesta »läikkyy» pois järvestä.
Tästä päättäen runoilija siis kuvailee maanjäristystä, vaikka hän taitavasti osaa tämän tarkoituksensa peittää, sanomalla että ilma oli herttainen. Suurenmoiseen kauneuteen tottunut runoilijan mieli voi pitää maanjäristystäkin herttaisena ilmana, mutta me yksinkertaiset olemme mielellämmme niin kaukana kuin mahdollista siitä herttaisuudesta. Todellakin on meidän usein vaikea käsittää runollisen sielun ylevyyttä.
Venettä voi runoilija sanoa vilppaaksi. Me yksinkertaiset sanomme vilppaaksi hevosta ja nopeaa ihmistäkin, mutta kenenkään mieleen ei tulisi sanoa semmoiseksi venettä, joka talvikaudet makaa laiskana ja kesälläkin ainoastaan pakosta lähtee liikkeelle. Aivan yhtä hyvin voisimme sanoa vilppaiksi vanhoja saappaitamme. Mutta me emme olekaan runoilijoita!
Runoilija kertoo, että tämä vilpas venhe vierii laineille. En ole nähnyt tervatynnyrinkään vierivän ilman vierittämättä muutoin kuin alamäessä. Maanjäristyksen aikana voivat veneetkin vieriä ihan itsestään mereen. Kuitenkin toivoisin, ettei se vene missä minä satun kulkemaan, koskaan rupeaisi vierimään.