»Maa multainen se juopi
Ja puut ne juovat maata,
Meretkin ilmaa juovat
Ja merta päivän tähti
Ja kuu se juopi päivää.»
Tämmöistä on oikea vanhanaikainen juoppous. Vielä kertovat muutamat runoilijat, että »nuorukainen juo autuutta immen huulilta» (luultavasti muun juoma-astian puutteessa). Aleksis Kivi puhuu »Yö ja päivä» -nimisessä näytelmässään »ilosta juopuneista silmistä», vaikka niiden omistaja oli tyttö eikä ollut maistanut väkevän tippaakaan.
Kaikista selvin kanta tässä asiassa on sillä runoilijalla, joka on kirjoittanut säkeet:
»Linnut juovat vettä,
Mehiläiset mettä,
Vaan ystävykset maistelevat maljoistaan.»
Näistä esimerkeistä voitte jo ymmärtää, kuinka yleiseksi juoppouden turmelus on paisunut meidän aikakautenamme ja kuinka väärin on sanoa juopoiksi väkinesteiden maistelijoita. Heitä voi sanoa juopoiksi ainoastaan kohmelossa, sillä silloin he juovat vettä.
Tämä väärä käsitys juoppoudesta on tunkeutunut kaikille aloille.
Nykyään sanottaisiin »juomalauluksi» esim. tämmöistä:
»Ah, katovaista on riemu kun unten häilyvä parvi,
Viina on ainoa vaan, joss' ilo varmana on;
— Tulkate, juokamme siis Sherrynestehen vanhoa voimaa,
Kunneka viikatemies meidätki niittävi pois!»
Runoilijan kanssa olen aivan yksimielinen siitä, että »viina on ainoa vaan, joss' ilo varmana on.» Mutta tämän ilonesteen sijaan kehottaa hän juomaan sherryä, kunnes kuolema tulee keskeyttämään näin varomattoman nautinnon. Sillä jos juomalla juo vaikkapa vaan sherryä, on niitä näitä, voiko välttää kuolemaa. Sen tunnustaa runoilijakin etempänä samassa laulussa:
»Tuonen töitäpä vaan ei estä purppuravaatteet.
Ei sotasankarin kilp', eik' asu kulkijamen.»
Aikakautemme väärää käsitystä täytyy minun syyttää siitä, että juomalauluna pidetään tämmöistä viinalaulua, joka neuvoo ihmisiä suorastaan itsemurhaan. Vedestä ja luonnollisimmasta juomisesta tässä ei puhuta sanaakaan. Oikea juomalaulu alkaisi minun mielestäni näin: