Kun anopin jättämä testamentti on avattu ja sen sisällys hymysuin luettu, pannaan vielä haudalle varoilta mahtava kallion lohkare. Ja vanhemmat kun kesällä sunnuntaisin käyvät sitä katsomassa, puhuvat lapsillensa liikuttavan kertomuksen isoäidin hyvyydestä. »Ei hän koskaan silmiä pestessä itkenyt; ei koskaan pannut paperossin päitä kukka-astioihin» j.n.e.
Anoppi ei ole ainoa olento, joka on kuolemaa varten luotu; ei ole ainoa, jota eläissään toivotaan kuolleeksi, mutta jonka kuoltua sanotaan: »hyvä on, että hänkin on olemassa ollut!»
Hyvät ystävät!
Luulen rehellisesti täyttäneeni lupaukseni puhua pari sanaa anoppien eduksi. Mutta jos en sittekään olisi saanut teistä poistetuiksi syntyperäistä kammoanne anoppeja vastaan, joka teitä naimisiin menemästä estää — »niinkuin, sen pahempi, nyt usein nähdään ja kuullaan» — voin salaisuutena ilmaista teille keinon, kuinka pääsette tästä pulasta, vieläpä uskallatte puhua anopeista yhtä vapaasti kuin minä olen puhunut:
Jos se, joka uhkaa teille anopiksi tulla, on leski — niinkuin anopit tavallisesti ovat — voitte naida sen anoppimuorin.
RITARILLISUUDEN PALKKA.
Eräänä aamuna, vähä senjälkeen kun edellä oleva anoppien »puolustus» oli lehdessäni julkaistu, kuulin koputuksen ovelleni.
Laskin tulijan sisään.
Hän oli nainen, laiha ja vanhanpuoleinen. Silmälasit hänen silmiään peittivät, vaikka melkein tarpeettomasti, sillä muutenkin vivahti hänen naamansa kylliksi kaupungin kirjelaatikkoihin, joissa ei ensi silmäyksellä erota muuta kuin suun. Jaloissa olivat ihka uudet kalossit, ja luultavasti sentähden hän ei niitä päästänytkään pois jaloistaan.
»Onko se herra, joka kutsutan Kaarpo Jeskeleinen?» kysyi hän minulta.