Tuo kysymys kyllä oli siksi huonoa kieltä, etten suinkaan olisi ollut velvoitettu mitään vastaamaan. Mutta me suomalaiset olemme kiitolliset, jos herrasväki osaa kieltämme edes rääkätä. Sentähden vastasin kohteliaasti:
»Sehän se on papin panema nimi mulla.»
Vieras otti poveltansa sanomalehden, joka näytti minusta hyvin tutulta.
»Tietekö herra Jeskeleinen, Te on haukunut anopit tesse? Tietekö herra
Jeskeleinen: mine myös kutsutan anoppi?»
»En minä mikään herra ole. Eikä ole koko Jääskeläisen suvussa herroja muitakaan, jos minusta ei ehkä tule.»
»Mine on anoppi, kuuleko Te?»
»Terveenäpä ne on korvat… Paljonko ne nykyjään ottavat tuommoisilla kalosseilla? Lienalle sietäisi…»
»Puhukan teme asia! Te on tekenyt pilkka anopeista. Onko Teile omatunto?»
»Liehän noita kaksikin», vastasin minä ja asetin molemmat nyrkkini niin, että anopin ei ollut vaikea nähdä niitä.
Mutta vanha nainen pisti kätensä johonkin koloon monipoimuisessa hameessaan ja veti esille — revolverin.