ONNETON KYYTIMIES.
Onneton kyytimies oli tässä tuiskujen aikaan eräällä matkustavaisella.
Kun jättää kiroukset y.m. väkisanat pois, puheli hän Rautavaaran kautta kulkiessa melkein näin:
»On tämäkin ihmisten rypysija, tämä Rautavaara! Ei mitään muuta kuin saloa, synkkää saloa vaan. Ei ihmisasuntoa, ei sitä paikkaa, missä voisi levähtää, ei kaivoa tienpuolessa, missä hevosta juottaa. Ei muuta kuin susia ja karhuja ja rosvoja.»
Kun Rautavaaran rajalle tultiin, hän riemuitsi, että viimeinkin päästiin niistä ijankaikkisista saloista, eikä luvannut elämänsä päivinä Rautavaaralle palata, jos mitenkään pääsee kiertämään sitä seutua.
Ajettiin sitte Kaavin kautta Nilsiään. Siellä ei ollut saloja, vaan viljeltyjä maita, aidat kahden puolen tietä. Nyt kun hevonen kahlasi korviaan myöten hangessa, puheli hän tähän suuntaan:
»Jo nämä ovat kulkupaikkoja, nämä kujoset! Polttaneet varsin aikain kaikki mäkensä paljaiksi, että tuuli oikein ahtaisi aitain välin lunta täyteen. Olisivat polttaneet nuokin aidat! Sitte ei olisi tuommoisia nietoksia. Ihmisten kiusaksi asettelevat aitojaan. Toista oli Rautavaaralla, siellä ei ollut aitoja, vaan tie oli hyvä ja tasainen kuin lattia.»
Oltiin vihdoin pääsemässä Juan tehtaalle. Tie kulki peltojen halki, ja jälet olivat tuiskunnet umpeen. Aitoja ei enää ollut. Tien paikkaa etsiessään keventi hän sydäntään tämmöisillä puheilla:
»Kun eivät pane edes aitoja tiensä viereen, ei yhtä seivästä, että ihmiset tietäisivät, mistä ajaa! Varsinko ne tahtovat matkustavaisia eksyttää hukkumaan heidän peltoihinsa? Ne ovat tehtaalaisia! Pitävät tiensä ilman aitoja! Onko se ihmisten tapaa? Koskeen joutaisivat patoineen ja pannuineen. Kaavilla toki osasi ajaa, kun olivat aidat kahden puolen tietä.»
YHDEN VANHAN POJAN MALJAPUHE, yhdellä rekiretkellä, jonka »vanhat pojat» tekivät ulos yhdestä kaupungista.