Hra Lindström ei viitsinyt juoda punssia yksinään, sentähden kutsui hän hra Kettusellekin lasin.
Vähitellen ilmestyi huoneeseen kauppias toisensa perästä, kunnes kaikki kahdeksan totisina ja viisaina puhelivat huonoista ajoista, rahan kurssista ja politiikasta. Mutta voista ja maanviljelijä Laitisesta ei kukaan puhunut. Jokainen tahtoi yksin tehdä etuisan kaupan, eikä luullut toisten tietävän koko jutusta mitään.
»Laitista» ja hänen paria toveriaan ei näkynyt teaatterilla ennen näytännön alkua. Ei vielä ensimäisen näytöksen jälkeen, eikä toisenkaan. Ja kun ei häntä kolmannenkaan näytöksen loputtua kuulunut, alkoivat arvoisat porvarit katsella pitkään ja joutuivat vähitellen epätoivon ja sisällisen levottomuuden valtaan. Mutta toisilleen eivät hiiskuneet mitään. Katseissa vaan oli ihmisviha selvästi nähtävänä.
Sillä välin oli hra Kettunen ehtinyt näyttää neiti Liina Lintuselle, että hän oli kaupungin rikkaimpain porvarien seurassa. Sitäpaitsi oli hän lainannut joitakuita seteleitä itsekultakin kauppiaalta — sillä sopimaton on kauppiaan virkaveljiensä lähettyvillä sanoa, että hänellä »ei tällä kertaa todellakaan ole.»
Viimein kumminkin loppui herrojen kärsivällisyys. Joku tuli sattumalta maininneeksi mitä varten hän oikeastaan oli teaatterille saapunut. Vähitellen selkeni asia, ja sitte tulivat kauheat hetket, kun raivo puhkesi sanoihin. Maanviljelijä Laitista mainittiin melkein kaikilla siihen tarkoitukseen sopivilla nimillä, joita kielemme runsaat varat tarjoavat.
Mutta sangen tyytyväisenä lähti hra Kettunen saattamaan neiti Lintusta, joka nyt osotti hänelle suurempaa huomiota kuin koskaan ennen. Kaikkien hämmästykseksi jaettiin seuraavana päivänä paksusta kiiltopaperista tehdyt kihlauskortit.
Kiroillen Laitista, itkien ja meluten läksivät nuo kahdeksan kauppiasta teaatterista.
»Mutta kuka meistä tuntee maanviljelijä Laitisen Pernajasta?»
Ei, ei sitä tuntenut kukaan!
* * * * *