"Jo toki. Eihän siinä ole muuta konstia kuin avata suunsa raolleen ja näyttää yläleuan hampaita. Koettakaapas pojat!"
Huttusen pojat hymyilivät, eikä siinä näyttänyt sen suurempaa konstia olevankaan.
Mutta minuun katsoessaan muuan poika käytti tuota hampaitten näyttämistä syrjätarkoituksiin. Senjohdosta lausuin Huttuselle melkein näin:
"Paljon olet sinä saanut aikaan, Esaias Huttunen, ja kaiketi vielä paljon toimitat, ennenkuin hautaan pääset, eivätkä sinun harrastuksesi tavallisesti ole järkeä vailla. Tosi on, että poikalapset sekä syntyvät että syntyissään huutavat aivan niinkuin nekin, joista maailma tähän asti on saanut kaikki tosi vaimonsa. Mutta kun poikasi vähän vanhenevat ja alkavat kiroilla, täytyy jokaisen tunnustaa, että he ovat tulleet isäänsä. En tällä tahdo sanoa sitä, ettei tosi vaimokin voisi kiroilemisen taitoa tuntea ja käyttääkin tilaisuuksissa semmoisissa kuin kahvipannun kaatuessa tahi tavatessaan piian suussa luvattomalla ajalla sokeripalasen. Kuitenkin minä vähän epäilen, tokko sinä tulet onnistumaan kasvatuspuuhissasi. Jos sinä voisitkin estää poikasi irvistämästä kunniallisille ihmisille, naurishalmeita ryöstämästä ja totia juomasta, on luullakseni sitä vaikeampi saada heidän kieltänsä siihen kuntoon, että se voisi täyttää kaikki ne velvollisuudet, mitä tosi vaimolta siinä suhteessa vaaditaan."
"Aina sinä olet semmoinen vätys. Kaikkia sinä epäiletkin! — Tiedätkö, mitä varten armollinen keisarimme on käskenyt sotaväessä komentaa: rinta ulos ja vatsa sisään! Ei minkään muun vuoksi kuin kasvattaakseen sotilaita tosi vaimon kaltaisiksi."
"Mutta onko hän saanut niitä semmoisiksi?"
"No, eihän niistä nyt ihan täysiä akkoja ole tullut, kun ovat päässeet hyvään ikään ilman kunnollista kasvatusta. Mutta ruokansa ne keittävät itse, itse pesevät lusikkansa ja housunsa, eivätkä missään ole niin uutterat kuin puhdistuksessa."
"Saatat sittekin olla oikeassa. Jos Liena vaan ei kohta tule kotiin, täytyy tässä minunkin ruveta pyrkimään tosi vaimon kaltaiseksi. Kolmeen viikkoon en ole saanut ylleni puhdasta paitaa enkä keittoruokaa maistanut."
Huttunen kutsui taas perheensä riviin. Minä läksin pois, vakaasti ajatellen tulevaisuutta. Kotimatkalla juohtui mieleeni kahvipannu, joka aina Lienan lähdöstä saakka oli ollut kylmänä, vanhat sumpit pohjalla. Henkeni riemastui, että juuri se juohtui mieleeni, sillä tunsin olevani hyvällä alulla kehittymään tosi vaimon kaltaiseksi.