Leimu on sotainen, taistelua vailla, ja aina näyttää hänellä olevan puukko hihassa:
"— ja käten' jos onkin voimaton,
tok' ainian valmis taistohon —."
"Aina valmis, kuin lukkari sotaan." Eikä hän pelkää mitään, ei kuolematakaan:
"— ket' elo tenhois kurja tää,
kuin Tuonen tytär hymyää."
Onneksi on hänellä semmoinen ruumiinrakennus, ettei hänen tarvitse pelätä vangiksi joutumistakaan:
"— ja jos mä kahleihin lyötänehen, niin vapaasti sykkivi sydämmen' ja vapaa on aattehen'."
Tavallisten ihmisten sydän luultavasti halvautuu heti, kun he joutuvat kiinni. Mutta vapaa-aatteisten miesten sydän ei kahleissakaan pysähdy sykkimästä, niiden aate on vapaa ja — jos saavat vähänkään viilan tynkää — on pian koko mieskin vapaana.
Toinen näiden runojen johtava aate on se, että runoilija Leimun käsissä kaikki "versoo", mikä suinkin versoa voi.
"Mut silloin sinut näin — ja päivä paistoi taas, nous puuhut vihertäin ja kukka versoi maass'."
"— ja metsolankin tielläi kukkainen versoaa."