Kukat siis versovat. Mutta ei ainoastaan kukat, vaan myös neitoset:
"Kaino kielo lehtosen,[1] valko kukka hieno, missä kasvat versoen, väilyy tuokse vieno.
Ylhäällä myrskyt vaan
tietämättäs ärjyy,
sinä versot, nuovut vaan,
vartes hieno värjyy.
Niinkuin kielo valkoinen,
neito, versoit mailla,
eloa joit lähtehen
rannoill' varjokkailla."
[1] Tuntien koko vähäpätöisyyteni, uskallan alamaisimmasti huomauttaa, että tässä kukaties on painovirhe. Sen ei ehkä pitäisi olla lehtosen kielo, vaan lehmosen, sillä "Lehmän kieleksi" kansa yleisimmin sanoo tätä kukkasta.
Ah, kuinka ihanaa, kuinka hienoa, kuinka ihanteellista!
Mitä runojen ulkomuotoon ja sointuun tulee, osoittavat edellä olevat otteet, ettei, suurempaa täydellisyyttä enää voi keltään kuolevaiselta vaatia. Joskus runotar tämän leimuavan, "riehäkkään" neron kynsissä vinkuu: "oi", "voi!" ja ähkää: "ah" ja "ooh!" Se ei muuta kuin kuvastaa hengen kiihkeyttä.
Vanhoja runouden kulta-aikoja muistuttaa sanasovitus semmoinen, kuin
"— mailla Pohjan kaukaisilla, joit' iki- vaivuttaapi jää."
Sama runohenki elää vielä siellä täällä kansan keskuudessa. Niinpä kerrankin saunamuija kysyi minulta: "Kaarko-herra tahtoo paatia, vai lauteilleko herra männöö?"