Nero tarttuu, sanotaan. Minuunkin on Leimun runohenkeä tarttunut pieni osa, tosin niin äärettömän pieni, että ujostuttaa. Eikä minulla vielä suinkaan voi sanoa olevan "aivan tavatonta runokykyä." Mutta minäkin innostuin heittämään hansikkaani tätä materialistista aikakautta vastaan. Välttääkseni kirjallista lapsenmurhaa, täytyy minun julaista runokokeeni, vaikka sitä voidaankin moittia itsenäisyyden puutteesta, se kun on syntynyt minun ollessani Leimun "Kevät-Unelmain" vaikutuksen alaisena. Se on tämmöinen:
Kaapro Jääskeläisen Protesti
sitä aikaa vastaan, joka ei uskalla toivoa, ei rakastaa, ei innostua.
Oi, kielo vieno
nuokkuu, hymyy;
hui, liero hieno
maassa lymyy.
Versoo kielo kukaties…
Vaikka usein kalamies
lieroja turpeesta suinailee,
ah, liero värjyen uinailee,
nahkasiima, rusohuul'…
Hynttäntyy ja purjetuul'.
KUN KAIKKI REHELLISET IHMISET KUOLEVAT POIS.
Eräässä hauskassa iltamassa viime sunnuntaina tunkeutui puheilleni muuan mieshenkilö, jonka nimeä en saanut tietää, koska hän ei katsonut tarpeelliseksi esitellä itseään. Näöstään päättäen — sen mukaan kuin tunnen itäsuomalaisia kasvonmuotoja — oli kysymyksessä oleva mies Mönkkösiä, ja saappaista päättäen venemies. Minut hän näkyi tuntevan, koska heti kysyi:
"Otettaisiinko lehteen pientä ilmoitusta?"
"Kyllä! Mistä asiasta se olisi?"
"Se on vähän erikoisempaa. Ei se ole oikein ilmoitus, vaan jos toimitus muuten ottaisi siitä kirjottaakseen."
"Mitä asiaa se koskee?"
"Se on semmoista juttua, että minä en oikein luota näihin nykyisiin lehtiin —"