Hän puri hammasta, löi kiukkuisesti ja silpoi pahanpäiväisesti nuoria puun taimia. Mutta hänen lyödessään tuntui selässä omituinen jomotus, ja kun hän takakäteen sitä koetteli, oli siellä alankoja ja harjanteita, joita siellä ei aina ollut, vaan joita hän oli ennenkin poikkeustapauksissa huomannut.
"Semmoinen se on huomenna ruunankin selkä!" — Tämä ainoa ajatus toi edes hiukan lohdutusta Joelin synkkään mieleen. Jos hän olisi edes voinut voittaa Jojakimin, ja kostaa pahan mielensä hänelle! Mutta siinä oli poika, joka säilytti ihonsa. Ihan syntyiltään tappelija, vahva ja roteva, ja luonto tulinen kuin mustalaisen. Jojakim oli tullut isäänsä, mutta Joel äitiinsä.
Näissä mietteissään tuli Joel kotiin. Siellä ei hän syönyt eikä juonut eikä puhunut yhtään sanaa, vaan meni maata. Koetti niin paljon kuin mahdollista maata kylellään.
Aamulla ei hän enää ollut niin tyytymätön kohtaloonsa kuin eilen. Ruuna jäi sittekin talliin, ja päivällisaikana Jojakim jo sai veljensä puhelemaan.
"Missä sinä eilen kävit?"
"Kävinpähän vaan."
Jojakimin veri kuohahti. Aina kun Joel sanoi "kävinpähän vaan", oli hän käynyt Lehmäniemessä. Siellä oli kaksi tytärtä, joista Härkämäen pojat katsoivat velvollisuudekseen valita emännän itselleen. Se sopi kaikin puolin äärettömän hyvin. Vanhukset olivat myöten, eikä kukaan ollut vastaan. Mutta yksi kohta vähän kangerti tässä asiassa. Tyttöjä kyllä oli kaksi — vaan kysymys oli siitä, tokko kumpanenkaan olisi huolinut siitä toisesta. Ainakin Jojakimin mielestä oli se huonotekoinen, se vanhempi, ja kaikkein mielestä se oli toissilmä. Tämä on ymmärrettävä niin, että hänellä kyllä oli kaksi silmää, mutta ainoastaan vasen oli käytettävässä kunnossa. Oikeassa ei näkynyt keskellä mitään semmoista mustempaa kuin muiden ihmisten silmissä, vaan kaikki oli yhdennäköistä vaalahtavaa, kuin jos olisi pannut munankuoren sinne silmäkulman alle. Sentähden istui hän aina niin, että oikea silmä oli nurkkaan päin, ja yleensä piti huivia päässään enemmän kuin ilmanlaadun vuoksi oli tarpeellista.
Nuoremmasta taas ei riittänyt molemmille. Tosin ei tästä asiasta ollut veljesten kesken koskaan pidetty tarkkaa neuvottelua. Mutta Jojakim pahoin pelkäsi, että Joelin maku, eli toisin sanoen sydän, oli valinnut saman kuin hänkin. Jojakim oli monasti ajatellut asiaa puhtaan oikeuden kannalta: vanhempi veli ja vanhempi sisar olivat luodut toisiansa varten, ja taas nuorempi nuoremmalle. Rippikoulussa oli hän kuullut kerrottavan hurskaasta Jaakopista, joka joutui pahaan pulaan, kun hänelle työnnettiin kaksi sisarusta. Ennen olisi Jojakim kuitenkin ollut hänen sijassaan, sillä Jaakopille ei tullut muuta vahinkoa, kuin että menetti aikaa, sillä lopulta sai hän periä molempain tyttärien osan. Mutta tässä oli vaikeampi tapaus ratkaistavana.
Itse asiassa se ei Jojakimia suuresti surettanut, vaikka Joel oli tuolla käynytkin, sillä hän tunsi etevyytensä tarpeeksi hyvin. Hänestä oli aina tuntunut siltä kuin olisivat tyttö-ihmiset olleet halukkaita hiukan tekemään pilkkaa Joelista. Ja siinä he Jojakimin mielestä eivät suuresti erehtyneetkään. Mutta se pisti hänen vihakseen, että Joel siellä, niinkuin hän luuli, kyönitti yksinään arkipäivinäkin ja tahtoi häneltä aina salata nuo retkensä.
Sitäpaitsi oli toiselta puolen vähän syytä pelkoonkin. Joel oli vanhempi, hänestä tulisi siis Härkämäen isäntä, kun isä kuolee. Vielä pidettiin häntä tyynemmän ja tasaisemman luontoisena kuin Jojakimia. Jos ne tytöt hyvinkin ottavat tuommoisia asioita lukuun?…