Jojakim mietti tätä ja katsoi velvollisuudekseen syötyä lähteä vuorostaan hänkin Lehmäniemeen — jos ei muun vuoksi, niin Joelin kiusaksi.
Hän teki juuri niin, kuin oli ajatellutkin: meni Lehmäniemeen, istui penkille siellä ja katseli, piippua poltellen, talon tyttäriä. Nuorempi puuhaili tuvassa, keitti kahvia, ja Jojakim oli näkevinään, että hän katseli häntä jokseenkin hellillä silmäyksillä. Vanhempi kävi myös tuvassa ehtimiseen, kulki huivi päässä läpi tuvan ja koetti aina asettaa matkansa niin, että vasen silmä selvästi näkyi Jojakimille. Mutta näin keskellä päivää kiireellisten kesätöiden aikana ei puheleminen eikä muu leikinlyönti oikein tahtonut sujua.
Jojakimia alkoi haukottaa. Hän täytteli ja tyhjenteli myötäänsä piippuaan, mutta pohjatupakat jäivät useimmiten polttamatta.
Lopulta hän kuitenkin kyllästyi tähän turhaan haaveksimiseen eli "noljotukseen", jota sanaa hän itse olisi käyttänyt. Kun tuli semmoinen loma, ettei tuvassa ollut asiaankuulumattomia henkilöitä, vaan ainoastaan hän ja talon nuorempi tytär kahden kesken, otti hän lakin kouraansa ja kysyi:
"Mitä sinä Anna oikein minusta arvelet?"
"Pitäisikö sinusta mitä arvella?"
"Elä viisastele, sano vaan minkälainen mies minä olen?"
"Etkö tuota itse paraiten tienne."
"Elä sinä mahtaile, kuule! Luuletko sinä, ettei muualla ole tyttöjä?"
"Mitä sinä sitte täällä teet?"