Ainoa minkä minä otan vastuulleni, on se että herrasrotu ja työmiesrotu kaikista eroavaisuuksistansa huolimatta sentään ovat siksi läheisiä, että niitä voi risteyttää toisen jalostuttamiseksi ja toisen moukistuttamiseksi.
Niin erilainen kuin onkin työmieslapsen ja herraslapsen myöhempi kehitys, ovat he varhaisemmilla asteillaan hyvin toistensa kaltaiset. Yhteinen on molemmilla taipumus itkulla, ja vaikeroimisella hankkimaan itsellensä aineellista etua, joka taipumus sittemmin työmiehessä ilmestyy valituksena sorronalaisesta asemasta ja varallisuuteen perustuvasta ääniasteikosta, mutta herrassa pukeutuu yhä uudistuviksi palkankorotusanomuksiksi.
Henkiset harrastukset ovat myös alussa samat, rajottuen pääasiallisesti kieliopinnoihin. Kuinka lehmä sanoo? "Am-muuh". Kuinka koira sanoo? "Hau-hau". Kuinka naski sanoo? "Öh-öh". Siihen työmieslapsilla vieraitten kielien taito tavallisesti supistuukin. Sillä sitte tulee äidinkielen aika, s.o. suomenkielen, koska tarkoitukseni on puhua vain meikäläisistä oloista. Mutta herrasvesa jatkaa kielellistä urheiluansa sangen pitkälle. On ensinnäkin opittava naimattomain tätien rakas ruotsinkieli, ettei jäisi perinnöttömäksi, ja sitte se kolmas kieli, joka tuottaa etuoikeuden virkoihin, kun muut ansiot ovat tasaväkiset. Koulussa sitä vasta opitaankin kieliä, eläviä ja kuolleita. Äidinkielen taito siinä menossa tosin voi jäädä vaillinaiseksi ja kömpelöksi, mutta siitä painajaisesta voi päästä "erivapautuksella." Voipihan herrasväki erivapautuksella päästä sukupuolestaankin. Työmies kyllä saattaa kehittyä mestariksi äidinkielensä käyttämisessä, hänellä voivat olla vallassaan kaikki sen hienoudet, mutta sittenkin on hänen kielitaitonsa herrasmiehen monikielisyyteen verraten rastaan taito satakielen rinnalla.
Vai kuinka? — Löytyy niitäkin, jotka väittävät, että parempi on taitaa äidinkielensä kelvollisesti kuin osata vähä kutakin ja vierailla aineksilla turmella kieliaistiansa. Parempi yksi ainainen armas kuin monta hetkellistä lemmittyä. Mutta vaikka tämä ajatustapa muualla pitäisikin paikkansa, ei suinkaan suomenkielellä saa olla niin suuria vaatimuksia. Mitä suomenkielellä on muuta kuin omat kansalliset sanavaransa? Se ei ollenkaan auta asiaa, että se niillä tulee hyvästi toimeen. Toista on jo ruotsinkieli, jonka sanoista suurin osa on Europan sivistyskielistä saatuja. Tullaanhan sitä aikaan kotikutoisella sarallakin, mutta ei talonpoikainen sarka siltä ole saman veroista kuin herrasväeltä kerjätyt vanhat vaatteet, koreat ja kuosikkaat, vaikka vähin kuluneet.
* * * * *
Mitä ruumiinrakennukseen tulee, on jo luurangossa eroavaisuuksia. Herralla selkä on rakenteeltaan suora, vieläpä julkisilla paikoilla esiintyessä hieman ketkä, mutta voi tarpeen vaatiessa käyristyä aina 359 asteen kaareksi, josta päättäen selkänikamat pääsevät vapaasti liikkumaan. Työmiehen selkä on luonnonväärä, eteenpäin kumartunut, mutta sittepä se onkin hidas sen enempää taipumaan, selkänikamat kun ovat melkein yhteenkasvettuneet.
Toinen eroavaisuus on hammasrakennuksessa. Työmiehen hampaat, olipa niitä paljo taikka vähän, ovat suussa vuorokauden umpeen, mutta herra pistää enimmät niistä yöksi vesilasiin.
Aistimien eroavaisuuksista mainittakoon, että herra enemmän kuin työmies tarvitsee kaikenlaisia näönjatkoja. Mutta makuaistin on herralla epäilemättä tuntuvasti edistyneempi kuin työmiehellä; samoin on herralla hajuaistin valppaampi, johonka mahdollisesti vaikuttavat kehittyneemmät turpakarvat. Ihon tärkein erilaisuus on kämmenissä, jotka työmiehellä ovat karheat ja känsäiset, herralla sametinpehmoiset.
Sisuksissa myös on perinpohjainen erotus, koska ravintoaineet työmiehelle tuottavat voimaa, terveyttä ja hyvinvointia, mutta samat ja vielä paljoa paremmat aineet herroissa vaikuttavat ainoastaan suolistohäiriöitä.
Henki — se on herralla kymmenien tuhansien markkojen arvoinen, ellei hänelle itselleen, niin oikeudenomistajille. Tapaturmavakuutuksessa on osa työmiehiä aivan samoilla perusteilla kuin hevoset, joita vakuutetaan sekä arvonalenemisen että kuolemantapauksen varalta.