Mutta onko työmiehellä sielua? En tiedä. Harvoin ainakin hänelle "sielukelloja" soitetaan. Vaikka eihän se taida olla ratkaiseva todistus myötä eikä vastaan, koska sielukellojen tarkoitus kansan käsityksen mukaan on "vain antaa jumalalle tietää, että saatana tappaa ihmisiä." Ja mitäpä jumala työmiehestä…
Intelligenssia, s.o. korkeampaa älyä, työmiehellä ei ole, sillä valtiollinen vaikutusvalta meidän maassa kuuluu olevan intelligenssin käsissä, ja sellaista vaikutusvaltaa ei työmiehellä ole. Sentähden eivät sanomalehdetkään välitä työmiehen syntymisestä maailmaan enemmän kuin hänen kuolemastansakaan — ellei hänen onnistu kuolla viinaan tai joutua junan alle. Herrastaimen syntymä ilmoitetaan lehdissä etusivulla ja paksuilla kirjaimilla: "Terve poika." Ja kun herra kuolee, saadaan lukea muistosanoja vainajasta. Ainoastaan "Oikeus- ja poliisiasiain" osastossa on työmiehen helppo saada nimensä aikakauden tiedoksi. Juopumuksesta y.m. pienemmistä rikoksista sakotetaan säännöllisesti "eräs herrasmies", mutta jos sama hauskuus sattuu Matti Mönkkösen kohdalle, niin hänet mainitaan surkeilematta nimeltään.
* * * * *
Mutta mikä on oikea erotus herran ja työmiehen välillä? — Minä pelkään, ettei se kysymys ole sanottavasti selvinnyt kaikista näistä vertailuista. Eroavaisuudet, niin todenperäisiä ja asiallisia kuin ovatkin, eivät kuitenkaan ole riittävän selviä, sattuvia. Alkuperäiset, ruumiilliset, henkiset ja sielulliset omituisuudet ovat vielä niin monenlaisten arvelujen alaiset, ettei niitten nojalla voi kysymystä täydellä varmuudella ratkaista. Tulee sitäpaitsi ottaa lukuun, että herraksi syntyneitten joukossa on niitä, jotka mielenlaadultaan, elintavoiltaan ja harrastuksiltaan ovat aito työmiehiä, kun taas työmieheksi syntyneissä on paljo herruuden pyrintöä, joka joskus onnistuukin.
Ihmisarvon mittana, samoinkuin ihmistä alempien ja ylempien olentojen arvon määrääjänä näytään käyttävän hengen ja aineen keskinäistä suhdetta. Kuta suurempi on hengen valta aineen rinnalla, sitä ylhäisempi olento, ja kuta suurempi aineen valta, sitä alhaisempi olento. Mutta tämä mittauslaitos ei kelpaa nyt esillä olevaan asiaan. Sekalainen on näet seurakunta niin herroissa kuin työmiehissä.
Toinen mittapuu, jota myös näkee käytettävän, on elämän tarkoitusperä — tässä tapauksessa vain ajallisen elämän, sillä tulevaisessa elämässä ei enää myönnetä olevan mitään erotusta herran ja työmiehen välillä. Mikä on herrasmiehen elämän päämaali ja tarkoitus? Virkaero täydellä eläkkeellä. Entä työmiehen? Vaivaishoito. — Mutta onhan se sama asia, vaikka nimessä on eroa; kumpikin pyrkii elämään yhteiskunnan niskoilla. Ei siis saada pätevää vastausta tältäkään mittapuulta.
Turhaan olen etsinyt lopullista vastausta näillä teillä, mutta huomattava on, että kenties tärkein näkökohta onkin vielä tarkemmin koskettelematta.
Koska tutkimukseni supistuu ainoastaan maanpäällisen elämän aikaan, on sielu vähemmästä arvosta kuin vaatteet. Ei sielu ja ruumis, vaan vaatteet ja ruumis maailman silmissä muodostavat niin herran kuin työmiehen. Hyvät vaatteet ja heikko ruumis, se on useimmassa tapauksessa herra; huonot vaatteet ja vankka ruumis, mikäs se on muu kuin työmies?… Ei kuitenkaan aina, sillä poikkeuksia löytyy molemmin puolin. Herralla on monasti ruumis terve ja voimakas, ja työmiehellä voi pyhäpäivänä olla hyvät vaatteet. Asia ei siis nytkään ole niin yksinkertainen kuin ensi katsannolla luulisi. On vielä otettava huomioon ruumiin ja vaatetuksen keskinäinen suhde.
Kaikki tuskin tiennevät, millä armottomilla kidutuskeinoilla herraskansa kiristää keskiruumiinsa hoikaksi eli, niinkuin sanotaan, "vartalonsa solakaksi". Tietysti tarkoitan etupäässä herrasnaisia, niin naimattomia kuin naimisissa olevia, jotka viimemainitut osottavat heräävätä äidinrakkauttansa sillä, että jo ajoissa totuttavat syntymättömän sikiönsä kärsimään vaatteen valtaa. Eikä tämä ole suinkaan ainoa. Mitä ponnistuksia vaatineekaan heikolta naisniskalta muodinmukaisten kukka- tai sammalmätästen taidokas kantaminen päälaellaan. Eikä sillä hyvä. Se paino koituu perheen kukkaroonkin, koituu ylen kipeästi. Ja muutenkin saa herrasmies tarpeeksi asti tuntea vaatetuksen ylivaltaa. Keikari ajaa jalkoihinsa kengät kuin pässin sarvet. Hän onkin narri, vastataan. Mutta mikäs saattaa vakaisen arvonmiehen panemaan päähänsä liitosvälin nokista tehtaan savutorvea — niin sanotun "tyhjän jatkon" — taikka kunnioitettavan herra senaattorin juuri juhlallisimmissa tilaisuuksissa kävelemään ihmisten kummana, alushousuillaan ja kalavene kumollaan päässä? Eiköstä tämä ole vaattehen valtaa? — Ihmekö sitte, jos jalat ovat täynnä patteja ja ruumis lyöttymissä kuin pahimmalla markkinakonilla.
Mutta työmiehellä orjallisimmissakaan oloissa ei ruumis ole vaatteen orja. Jos kenkä ahdistaa, niin varvas empimättä tunkeutuu ulos vapaaseen luontoon, jossa on yltäkyllin väljää, valoa ja ilmaa. Samoin tekee polvi ja kyynärpää, milloin vaate tuntuu olevan tiellä. Hatussakin on tavallisesti sen verran reikiä, että ilmanvaihto käy mahdolliseksi. Ruumis siis kohtelee vaatetta mitä suurimmalla ylenkatseella.