"Mitä se sitte tekee sillä kaartilaisryhdillään? — Vaikuttaa ehkä kunnioitusta jossakussa maalaiskoirassa, joka ei satu olemaan tappelutuulella. Mutta senkin kunnioituksen laita on niin ja näin. Menköönpäs koetteeksi Hektor portin tuolle puolen!"
Jo törähti iltatorvi. Miehet läksivät vilhakasti astumaan kasarmille päin. Luutnantti ja Ahonen vielä kaiken matkaa väittelivät niistä kahdesta koirasta: toinen yhä puolusti apteekkarin Hektoria, toinen Hamulan Vahtia.
AURINKO, KUU JA YKSI LEMPEÄ TÄHTI.
Sillä tavalla kuin Ahonen sovitti luutnantin tähtitieteellisiä sunnuntaiopetuksia sotilasmaailmaan, oli reservikomppanian kiinteänä keskipisteenä kapteeni. Niinkuin luutnantti sanoi meidän taivaallisen aurinkomme sentään hitaasti kiertävän jotakuta kaukaisempaa ja vielä mahtavampaa taivaankappaletta, jolla taas vuorostaan on oma isäntänsä, niin noudattaa reservikapteenin elämänrata piiriesiupseeria, tämän taas asianomaista pataljoonan päällikköä j.n.e. aina uusien avaruuksien läpi niin korkealle kuin tässä matoisessa maailmassa voi ajatella. Mutta kapteenilla itsellään oli myös joukko eriarvoisia kiertotähtiä ympärillään, niinkuin luutnantti, kolme- ja kaksinauhaiset eli vanhemmat ja nuoremmat aliupseerit ja yksinauhaiset jefreitterit eli korpraalit.
Tyvenyys oli kapteenimme etevin avu, ja jokseenkin tarkoin hän toteutti keskipisteen ensimäisen velvollisuuden: liikkumattomuuden aatteen. Hän ei turhan tähden hievahtanut huoneestaan eikä sohvaltaan, sanomalehden alta. Ja sen hän teki oikein, sillä eihän nykymaailmassa kaikki mahdu reuhaamaan.
Vuosia takaperin oli sama tyyneys ollut muutaman länsisuomalaisen nuorukaisen kaunistuksena, karvarin pojan, jota oli aiottu isänsä ammattiin. Kuinka sotahenki sitte oli hänet temmannut ja nostanut kokonaisen reservikomppanian päälliköksi, se ei kuulu maantieteellisen Suomen eikä reservikasarmiemme historian rajojen sisäpuolelle. Hän oli näet ylennyt Venäjän väessä.
Matalajalkainen, lujatekoinen ruumis oli hänen hätäilemättömän henkensä ajallisena majana. Kasvot avonaiset, miehekkäät, ja yhä miehekkäämpi sankka parta, mutta punainen. Nenän kupeessa oli arpi, sotilaan paras kaunistus. Hän oli saanut siihen haavan. Oli kaatunut — mutta oli jälleen noussut ylös, nostanut vielä hevosen ja rattaatkin pystyyn. Se oli tapahtunut jo ennen hänen sotilaaksi menoaan.
Hän ei koskaan kiivastunut, paitsi jos oikein huonosti ammuttiin. Silloin hän katsoi tarpeelliseksi kutsua ampumaradalle joitakuita niistä hengistä, joiden nuolet päivällä lentävät ja pimeässäkin sattuvat pilkkaan.
Jos kapteeni on aurinko, on vääpeliä verrattava kuuhun, joka saa valonsa auringosta ja jakaa sitä ihmisten lapsille. Vääpelin kautta kulkevat kaikki kapteenin käskyt miehistölle.
Mutta nähdessä meidän vääpeliä Tervasharjua olisi tuskin kenellekään ihmiselle johtunut mieleen kalpea kuun haltijatar. Hän oli luiseva, pitkä, hartiakas ja jumalattoman vahva mies, päässä tuikeat silmät ja niiden välissä uljas kotkannenä. Melkein tuntui todelta, mitä hän joskus harjoituskentällä meille sanoi pohjalaismurteellaan, että nim. "Olen minä tommosia rääpyksiä syönykkin!"