Hänen kasvonsa olisivat voineet vivahtaa Kuuttaren kasvoihin ainoastaan siinä tapauksessa, että kuuntervaaja olisi onnistunut katalassa aikeessaan. Suoraan sanoen ei hän ollut paljoa valkoisempi kuin se, jonka nimeä hän itse usein tarpeettomastikin sekotti puheesensa. Vaikka ei aina tarpeettomasti, sillä hän oli ollut Turkin sodassa, taistellut muhamettilaisia vastaan — ja hänen kertomuksiansa niistä otteluista monasti kyllä sieti tukevalla tavalla vahvistaa.
Yrjön ristin oli hän saanut, sen voi jokainen nähdä. Omien laskujensa mukaan hän oli yksin painetilla tappanut enemmän kuin puolen pataljoonaa turkkilaisia; ammutuista oli mahdoton kenenkään saada selvää. Vaikea hänen enää oli palautua näihin rauhallisiin oloihin. Sentähden hän sydämensä pohjasta odotti sotaa joka kevät. Hän oli koko komppaniassa ainoa, joka sodasta puhui muulloin kuin palvelustoimissa. Kapteeni ei puhunut paljo mitään; luutnantti kertoeli hyönteisistä, tähtisikermistä y.m.s.; alempiarvoiset vertailivat kellojaan tai henttujaan. Vääpelin kertoelmat olivat terveellisenä suolana tässä rauhanmakuisessa sotilaselämässä, ja vaikka niiden tieteellinen tarkkuus voitaisiinkin panna epäilyksen alaiseksi, oli niillä kuitenkin se suuri ansio, että niitä kuullessa ei nukuttanut.
Muuten Tervasharju oli kaikin puolin rehti mies, ei tyhjän jurnottaja eikä saivartelija. Miehistön vahvin tuki liian korkealle lentäviä aliupseereja vastaan.
Komppanian piirissä oli vielä yksi hyvin tärkeä henkilö, jota ei ollenkaan mainita "käsikirjassa Suomen reservimiehelle". Hän ei ollut täällä asevelvollisuuden ja arvan perusteella, vaan oli tullut tarjokkaana.
Eikä hän noudattanut sääntöjä kunnianteosta.
Hellu hän oli nimeltään, parinkymmenen vuotias ja viraltaan kapteenin piika.
Vieläkin olen näkevinäni tuon pitkänhuiskean tytön vaaleine palmikkoineen — niin tarkoin se tuli katsottua. Kaikkein silmät vartioitsivat häntä, kun hän milloin liikkui ulkosalla, Korpelaisesta aina Ahoseen saakka, ja vielä sitäkin ylemmäksi. Ne olivat juhlahetkiä, kun hän joskus aitaan nojaten katseli harjoituksia kentällä. Joka mies teki silloin parastaan: komentajat huusivat haletakseen, ja komennettavilta oikesi selkä kuin jos olisivat äkkiä seipään nielleet. Ei parooninkaan tarkastus tehnyt suurempaa vaikutusta. Mutta koko tässä yhteiskunnassa ei ollutkaan muuta ihailtavaa naista kuin Hellu. Keittäjätär tosin oli — vanha vaimo — ja pidettiin hänenkin kanssaan hyvää väliä, että olisi saatu vatiimme niin monta lihapalasta kuin mahdollista.
Mutta Hellun seikka oli ihan toista. Ahonen esimerkiksi tuli jo ensi päivänä heikkorintaiseksi, hankki kapteenilta maitotingan ja joi litran lämmintä maitoa aamuin illoin. Joi Hellun kädestä. Lypsyajat hän aina noudatti täsmälleen, vaikka ei muuta mitään.
En koskaan kuullut hänen sovittavan Hellua tähtijärjestelmäänsä. Mutta jos minä saisin koettaa, panisin hänet mielukkaimmin pyrstötähdeksi. Nehän kuuluvat kulkevan suuria soikeita ratoja, joiden toisessa päässä on aurinko. Niin oli Hellunkin radalla pienemmässä päässä kapteeni, jota hän palveli, se meidän aurinkomme. Mutta sitte kulki rata kautta alipäällikkökunnan ja miehistön ties kuinka kauaksi.
Luonnollisena syynä pyrstötähtien ratojen soikeuteen sanotaan olevan se, että toiset taivaankappaleet vetävät niitä pois auringosta mikä mihinkin päin. Niinpä jo alkukesästä lähetettiin varusmestari takasin pataljoonaan, kun kapteeni oli löytänyt varushuoneesta — huivin.