Mutta kyllä oli Hellussakin vetovoimaa. Monta kertaa täytyi ajattomalla ajalla vaihtaa yövahtia ja viedä entinen arestiin, kun eivät pysyneet kasarmin portilla, vaan turhanpäiten vahtasivat kapteenin keittiön ovea. Kerran oli vetovoima ottanut niin ankarasti, että vääpeli — "itte Tervasharju" — oli lähtenyt ulos saappaistaan, joita maa veti puoleensa. Onneksi vääpelille, ettei kapteeni niitä tavannut keittiön portailta. Olisi voinut tulla auringonpimennys.
Pyrstötähtien lopullinen kohtalo on surullinen, sanoi luutnantti luennoissaan. Aurinko voittaa aikojen kuluessa toisten taivaankappaleitten vetovoiman ja sulkee hehkuvaan syliinsä avaruuden vallattomat tyttäret, pyrstötähdet. Niin kuuluu lopuksi Hellunkin käyneen: hänestä on tullut "kapteenska".
LÄHTÖPÄIVÄNÄ.
Oli meidän viimeisen kesän viimeisen päivän viimeinen harjoitus. Muut näkyivät antavan mennä miten tahansa, mutta meidän plutoonan päällikkö teki tarkkaa, tarkempaa kuin koskaan ennen. Ei hän hyvin lähenneltävä mies ollut muulloinkaan, mutta tänään hän oli tavattoman pahalla päällä: marssitti ja juoksutti ja juoksutti ja marssitti, kun muissa plutoonissa lepäiltiin; kävi moneen kertaan läpi kaikki kivääritemput, ampuma-asennot, pistintaistelut, kaikki. Ja taas juoksutti, että hiekka pölisi.
Hän oli mies, joka tunsi suonissaan valtiaan verta, jotain Hannibalin, Napoleonin tai Skobeleffin tapaista. Niin hän oli lyhyt ja laiha kuin Napoleon, mutta ryhti kahta kauheampi. Ikävä vain, että sydämetön sallimus oli hänet paiskannut ainoastaan reservialiupseeriksi. Ei tehnyt edes oikeata vakinaisen väen aliupseeria. Tuokin valkoisella maalattu viitonen hänen olkalapussaan oli kiukusta kurttuinen. Miks'ei hän saanut olla keltainen, niinkuin noilla vakinaisesta pataljoonasta tulleilla?
Nyt taas oli lopussa hänen käskyvaltansa tältä kesältä. Huomenna jo oli pantava siviilipuku ylle ja alennuttava muiden ihmisten kaltaiseksi. Hammasta purren hän sitä ajatteli, ja koetti vielä viime hetkestä imeä niin paljo nautintoa kuin suinkin saada voi.
Hänellä oli komentoääni kimakka, vähä akkamaiselta soiva, vaan se kesti kauan, ennenkuin laskeutui. Mutta vihdoin viimeinkin kuulosti kurkku käyvän karheaksi, ja hän lausui kauan odotetun: "Voina!" (Lepo!)
Siinä hikeä pyyhkiessä joku sanoi pian kuin huokasemalla:
"Hyvällepä tuo jo onkin."
"Onko mitä sanomista?" kysyy aliupseeri kivakasti.