"Saapi levon aikana!"
"Kuka sen sanoi? Kuka se uskaltaa vastustaa esimiestään virkatoimessa?"
Kuka lie ollut. Mahdoton siitä oli saada selkoa.
"Päästäänhän tästä lepoasennosta. Mirnaa! — Turiskaapas nyt, jos on luontoa!"
Semmoista sitä kesti, kunnes tuli määräaika lähteä pois harjoituksista.
Iltapäivä meni kruunu kapineita jättäessä. Kun sitte omissa vaatteissamme järjestyttiin viimeiseen iltahuutoon, oltiin taas yhtä kirjavia kuin tullessammekin: suutaria, räätäliä, renkiä, talon jälliä, herran heikaletta. Siviiliukkoja kaikki. Ei jälkeäkään äskeisistä sotamiehistä, muuta kuin kerityt korvalliset. Ruotukumppanukset oli unohdettu. Kukin haki vaan vertaisiaan ja kotipuolelaisiaan. Siihen se hupeni kolmen kesän yhteishenki.
Hellu tuolla hiipii navettaan niin alla päin. Ei nyt enää häneen moni vilkase. Tänä iltana juo Ahonenkin viimeisen maitolitransa.
Palvelustodistuksia jakaissaan kapteeni piti näin kuuluvan jäähyväispuheen:
"Te tairatte olla kotianne menossa?"
Ei hän ollut mikään puhesankari, vaan hänen miehekkäiltä kasvoiltaan loisti niin iloinen ja tyytyväinen hymy, että se tarttui meihinkin.