"Jotakin ehkä tietäisin, olinhan siellä minäkin."
Vaan terveyteni on murtunut, ja toiveet kolmannesta Kaaprosta vielä niin kaukaiset, etten ole varma, ehdinkö sanoa tätä hänelle suullisesti, ennenkuin minut kutsutaan täältä pois, niihin sotajoukkoihin joissa ei ainoastaan housut ja voimistelupaidat, vaan myös virkatakit ja sinellitkin ovat hohtavan valkoiset.
Näyttää siis olevan parasta varmuuden vuoksi koettaa panna paperille ja siten pelastaa minun kanssani hautaan menemästä joitakin näkemiäni, kuulemiani ja kokemuksiani reservikasarmissa. Jos ne eivät ole omiansa virittämään sotaista henkeä tuossa kolmannen polven Kaaprossa, niin ei kaikki syy ole minussa, vaan osa on itse niissä oloissa.
KASARMIIN TULTUA. — ENSIMÄISET TUTTAVUUDET.
Tyhjää, kylmää, kolkkoa, pimeänlaista. Ei ketä käskeä, ei yhtä piian palleroa. Pane itse oljet polsteriisi, polsteri hinkaloosi, hae itse juotavasi — sekin on vettä, ei muuta.
Vähitellen kasarmi kansoittuu. Väännäksen jonkinnäköistä ukkoa: suutaria, räätäliä, renkiä, talon jälliä, herran heikaletta. Viulujakin on joillakuilla, ketä lienevät kylän pelaria; heittiömiehiä kait. Vielä toki on kello tallella taskussani. Pannaan vaan polkaksi, kylmähän täällä on.
Uhkeita miehiä nuo aliupseerit. Kenen heistä saanee lähimmäksi päällikökseen. Täytyy varoilta antaa heidän voittaa sormikoukussa itsekunkin.
Talosta iltanen. Puuro näköjään riittää. Maitoa määrältä. Vieläkö tässä ruokaluvut? Mutta onhan kruunulla aikaa.
Ja sitte maata. Hitto tässä kotia muistelkoon! — Kyll' on kova vuode, ja peite kuin hevosloimi. Pari sataa miestä yksien seinäin sisällä, kaikkea säätyä, sama vapaus kaikilla. Tympeyttää vähän tämä "kansallishenki." Olisipa saanut olla puuroakin määrältä.
* * * * *