Aamusella viedään tukka kuin vesileipäläisiltä. Sitte selkään kruunun hallava takki, jalkaan housut. Ja minkälaiset housut! — Liiviä ei anneta. Vähänpä tulee tälle kesälle taskuja. Takissakaan ei ole kuin yksi, vuorissa. Saappaat sangen neliskulmaiset, päälliset ainoastaan hiukan ohuemmat kuin anturat. Ja leukalappu — aikuisille miehille! Vyö vielä, "hihnainen vyö", sinelli ja lakki kuin marjatuohinen.
"Jopa on tuolla Korpelaisella päätä! Tässä nyt on komppanian suurin lakki, joka riittäisi silppukoriksi pikku taloon, mutta hänellä se on kuin olisi tulitikkulaatikko päälaella."
Korpelainen oli Hankasalmen sydänmailta, Mikko Annaliisanpoika Korpelainen. Äitinsä ainoa poika, "ja se oli leski", elävän miehen leski. Kehuttiin olevan hyvänlainen hevosvaras ja kahdesti istunut linnassa viinankeitosta. No, terve mieheen, koska tässä tullaan yksiin leipiin!
Sitte ruvetaan riviin, lyhyet vasemmalle päin. Katsotaan, kuinka sotahaarniska istuu. Saksilla tasataan virkatakkien helmuksia. Valmista sotaväkeä, ja vähällä vaivalla. Aika pulskaa väkeä. Mitä ne kasakat meihin nähden!
"Miks'ei Ryhänen pysy ojennuksessa?"
Ei voi. Jos jalat asettaa riviin, menee vatsa yli puolen metrin ulommaksi muita; jos vatsan panee muiden tasalle, jäävät jalat yli puolen metriä rivin taakse.
"Rovastiksi piti ruveta."
"Mutta tuli sotaherra."
"Valmis parooni."
Tuo viimeinen arvostelu oli Ryhäsen oma.