"Minun tulee niin ikävä sinua", hän nyyhki, "minä kun vielä olen niin akkavallan alainen…"
Viimemainitulle asialle Mikko tietysti ei mitään voinut. Mutta eipä hän lähtenyt, jos lie koskaan oikein aikonutkaan.
Liisa rouva taas oli kehittynyt herransa ja miehensä täydelliseksi vastakohdaksi niin ruumiin kuin sielun puolesta. Koska vastakohdat sanotaan avioliitossa parhaiten sopivan yhteen, olivat he siis ihanteellinen aviopari.
Liisa rouva oli pitkä ja laiha, niin laiha, että "luut sinertivät nahkan alta ja tuuli vinkui kylkiluiden välissä", kuten Mikon oli tapana sitä kuvata. Laihuutensa syyksi rouva valitti huonoa ruokahalua, vaikka hän useinkin pahimmin valitellessaan puri kuin tuskainen, ja Mikko puolestaan arvioi hänen syövän ainakin neljän hengen edestä. Mutta mikä lie ollut, ettei hänessä jumalanvilja ottanut asuakseen.
Sisällisesti oli Liisa rouvassa tapahtunut se muutos, että hän nyt oli peräti hurskas. Viljeli pyhänseutuna jumalansanaa, veisasi viikollakin aamuin illoin ja kävi uutterasti "seuroissa." Jos asian ottaa puolueettomasti, oli hän jumalisin ihminen koko kihlakunnassa. Naisista ei kukaan uskaltanut ajatella itseään hänen vertaisekseen, ja miehistä taas siinä suhteessa ei ole koko kilpailuun. Ei löytynyt yhtään virhettä hänessä eikä hänen vaelluksessaan. Ei ainakaan hän itse löytänyt. Ja muut eivät tohtineet ruveta etsimäänkään. Jos joku olisi semmoista yrittänyt, olisi paikalla ollut hukassa. Kadotettu sekä ajassa että ijankaikkisuudessa. Niin häntä suojeli vanhurskauden maine. Sitäkään vanhimman lapsen syntymisjuttua ei enää kukaan uskaltanut muistaa. Aina vaan säälitellen puhuttiin, kuinka työlästä on olla "juopolla miehellä niin hurskas vaimo."
* * * * *
Oli lauantaipäivä paria viikkoa ennen joulua ja ensimäiset rekikelit. Väkeä kiehui kylä täynnä, ja puodissa oli kauhea kiire. Mikko liikkui kuin kärppä, ja kauppamies itsekin pyörähteli ja hikosi. Riitti hänellä kuitenkin aikaa silloin tällöin kääntyä nurkkaan päin ja kopeloida taskuaan.
Vasta puolisen jälestä asettui tungos vähäksi aikaa, kun kirkkomiehet läksivät eväilleen. Kauppamies oli päivälliselle kutsunut muutamia varakkaimpia isäntiä, joiden huoleton toimeentulo selvästi näkyi sekä kasvojen muodosta että ruumiin rakennuksesta. Vanhan hyvän ja kunniallisen tavan mukaan otettiin syödessä riittävät ruokaryypyt. Kotielannossa Liisa rouva oikeastaan oli enemmän myöten kuin vastaan miehensä juopottelua. Mutta vieraitten ihmisten nähden hän aina oli hyvin tarkka ja huolekas siitä asiasta. Nytkään hän ei mitenkään saanut rauhaa muualla kuin ruokailuhuoneen oven takana. Ja ryypynottoaikoina hän aina raotti ovea, aterian alkupuolella pikkusen vaan, niin että toinen silmä ja puoli nenää näkyi päivällisvieraille, mutta sittemmin rako yhä laajeni. Kauppamies istui selin oveen eikä huomannut mitään. Puheli ylen rohkeasti, kehui suurilla asioillaan, alkoipa lopulta laulahdellakin. Silloin kuului oven takaa, kuin raskaan painon alta päästen, kuiskaus:
"A-antti-i!"
Kauppias kääntyi sinnepäin, mutta tunsi olevansa tällä kertaa turvattuna, kun oli näin aikamiesten matkassa. Sitäpaitsi oli hänellä nyt tarmoa luonteessaan tavallista enemmän. Ja kun hänellä kerran luontoa oli, niin päätti hän sitä myös käyttää.