Kun Antti puolestaan ei antanut aihetta pitempiin alustaviin keskusteluihin, täytyi rouvan nyt jo ryhtyä pääasiaan. Hän kertoi ilmoituttaneensa samana iltapuolena pidettyyn rippikirjoitukseen sekä itsensä että kauppamiehen. Rouva kyllä omasta puolestaan ei tiennyt tehneensä mitään pahaa, joka olisi painanut hänen tuntoaan. Mutta lohdutukseksi kärsimästään loukkauksesta ja sisälliseksi vahvistuksekseen hän tahtoi tulla miehensä mukaan, ikäänkuin tukemaan häntä. Hän oli valmis antamaan anteeksi puolisonsa raskaan hairahduksen, mutta asia ei ollut sillä hyvä. Oli sovittava myös jumalan kanssa.
Tätä juuri oli kauppamies enimmän pelännyt. Hän ei ollut luonnostaan mikään kirkonkävijä, eikä häntä semminkään haluttanut mennä rippikirkkoon, jossa se ryyppy pahanen oli niin pitkän odotuksen takana. Täytyi ensin puolen päivää istua kuivin suin. Mutta minkäpä sille taisi? Olihan sinne mentävä, kun kerran oli kirjoitettu. Eikä hän sanallakaan vastustanut Liisan esitystä. Ei muuta kuin hiukan tuskaisena kynsäsi korvallistaan ja mutisi melkein kuin itsekseen:
"Viitasaarelaisten kun piti tulla jauhon ostoon huomenna —"
"Jääpihän Mikko kotiin", huomautti Liisa rouva sävyisästi. Näytti aikovan jatkaa postillan lukemista. Siitä arvasi kauppamies ajan tulleen hänelle lähteä omaan huoneeseensa. Mutta kellarissa täytyi hänen sinä iltana vielä pistäytyä, kylmässä ja pimeässä.
* * * * *
Aikaseen sunnuntaina oli talossa aamiainen valmiina, vaan siihen ei talon rouva koskenut. Olisihan ollut synti raskauttaa itseään syömisellä juuri ennen herran ehtoolliselle menoa. Ei kauppamieskään uskaltanut istua pöytään. Mutta rouvalta salaa hän teki kaksi kookasta voileipää, asetti kourallisen muikkuja niiden väliin, pisti taskuunsa muutamia keitettyjä munia ja katosi sitte vähäksi aikaa omaan kamariinsa.
Liisa rouva oleskeli myös tänä aamuna epäiltävän paljo omassa huoneessaan. Kukaan ei voi varmasti sanoa, rukoiliko hän, vai laitteliko hänkin tehokkaammalla tavalla itseään siihen kuntoon, että saattoi ottaa vastaan herran pyhiä armovälikappaleita.
Oli navakanlainen pakkanen näin alkutalven ilmoiksi. Hanget helottivat puhtaimmillaan, puut huurteisine oksineen olivat lähes yhtä kauniit kuin kesäpuvussaan. Muodot, piirteet olivat kauniimmatkin; se vain, että värejä puuttui.
Kauppamiehen talosta ei ollut kirkolle matkaa täyttä kilometriä. Mutta karhunnahka oli kuitenkin pantava rekeen, sillä kirkon tienoilla oli paljo katsovia. Nuori raudikko ori oli myös sennäköinen, että sillä ilkesi ajaa.
Melkein puolimatkassa oli jyvärengin Aatu Julkusen mökki. Koira istui sen ovella ja haukahteli. Mutta ei se kauan malttanut siinä istua, vaan läksi vilistämään hevosta kohti, että lumi pölisi. Haukkuen ja reuhaten hyppeli kahden puolen hevosta ja aikavälistä yritti haukata reessä olijoita. Renki koetti ohjasperillä lyödä koiraa, vaan ei tavannut. Ärähtäen se aina silloin peräytyi tiepuoleen ja oli kohta taas valmiina hyökkäykseen. Ori alkoi tuosta jo tulistua.