Vähän matkaa ajettua tunsi kauppamies kylkeään omituisesti lämmittävän. Ja kun hän sitä koetteli, olivat vaatteet siltä kohdalta kosteat. Hän oli vähällä parkasta, luullen saaneensa kylkeensä suuren verihaavan. Mutta tarkemmin koeteltua hän huomasi, että "muistikirja" oli särkynyt taskussa ja sen sisältö imeytynyt vaatteisiin. Puhdas kirkkonenäliinakin oli likomärkänä. Hiljaa kiroten kaivoi kauppamies pullon sirut taskustaan ja pudotti ne reen viereen. Seurasi häntä sentään kirkkoon miehen haju — ja nenäliinasta voi imeä vähä makuakin.
Kirkolla nousivat kauppamies ja hänen rouvansa reestä, ja renki pyöräytti tyhjiltään kotiin.
Rippisanoissa nuori kirkasääninen pappi puhui kelvollisista ja kelvottomista ehtoollisvieraista. Piti tälle aterialle tullessaan elävästi tuntea syntinsä ja niitä katkerasti katua sekä vahvasti uskoa, että ne nyt anteeksiannetaan. Ja vakaa aikomus piti olla elämänsä parantamiseen. Sitäpaitsi oli oltava sovinnollisella mielellä kaikkia lähimäisiään kohtaan; sillä ken ei kanssaihmisilleen anna anteeksi heidän virheitään, hän älköön myös toivoko jumalalta anteeksiantamusta. Ne, jotka täyttivät nämä vaatimukset, olivat kelvollisia ehtoollisvieraita. Kelvottomia taas olivat kaikki katumattomat ja uskomattomat, jotka vain tavan vuoksi olivat saapuneet herran armopöytään ja joilla kyti viha ja vaino povessaan toisia ihmisiä vastaan. Niiden sanoi pappi syövän ja juovan itselleen tuomion ja kadotuksen.
"Ettehän te, ystäväiseni, ole sellaisia ehtoollisvieraita? Ette suinkaan te ole katumattomalla ja paatuneella sydämellä tulleet tälle pyhälle aterialle, saapuneet herran pitoihin ilman häävaatteita?"
Eihän toki! Ei kukaan. Sen vastauksen olisi voinut lukea kaikkien tyvenistä kasvoista. Ei kellään näyttänyt olevan vähintäkään pelkoa siitä, että tässä olisi kadotukseen ja helvettiin meno niin veitsen terällä. Vanhemmista vaimoista sentään moni hiljaa nyyhki ja peitti nenäliinalla kostuneet silmänsä. Liisa rouva oli siinä asiassa edellä muista, niinkuin pitikin. Hän ei enää nyyhkinyt, vaan uikutti hiljaa, hartaasti. Tietysti hän, jos kukaan, oli kelvollinen. Epäilemättä kaikkein kelvollisin. Suntion kukkaroonkin pudotti 2-markkaisen — sen näki jos kuinka moni ja kuuli heläyksen. Puolipäiväsaarnan piti rovasti itse. Evankeliumissa sattui olemaan kehotus "kavahtamaan, ettei teidän sydämenne koskaan raskauteta ylensyömisestä ja juopumisesta ja elatuksen murheesta". Sen johdosta oli rovastilla tilaisuus tavallista laveammin puhua mieliaineestaan, "ristin koulusta". Ne, joilla ei mitään ole, saavat kärsimyksistään monenkertaisen palkan tulevaisessa elämässä, jossa ei enää ole köyhyyttä, ei kurjuutta, ei nälkää eikä janoa, ei vilua eikä väsymystä. Sitä aikaa odotellessa hän kehotti maallisesta tavarasta osattomaksi jääneitä kärsivällisyydellä kantamaan kuormaansa eikä toisilta, onnellisemmilta, kadehtimaan ja himoitsemaan sitä, mitä herra kaikkinäkevässä viisaudessaan ei ollut katsonut otolliseksi antaa heille. Heidän piti päinvastoin olla kiitolliset siitä, etteivät olleet jumalalta mitään saaneet. Sillä sitä vapaampi tie heillä oli taivaaseen. Mutta varsin hankala pääsy sinne on niillä, jotka ovat paljon koonneet tämän maailman hyvyyttä ja henkensä raskauttaneet mammonan palveluksessa. Se on tiukempaa kuin kamelilla meno neulansilmän läpi. Ja kuta enemmän he ovat tavarata koonneet, sitä ankarampi tili heidän kerran on tehtävä. Sillä tämä maallinen tavara ei oikeastaan ole ihmisen omaa, vaan herran antama laina, jota ihmisen tulee käyttää, niinkuin hänen haltuunsa uskottua leiviskää.
Tässä saarnassa oli eräitä lauseita, joiden kohdalla Antti Hentunen vähä alkoi höröstellä. Mutta kun rovasti jatkoi puhettaan ja meni muihin asioihin, rauhottui hän, huomatessaan, ettei ollut puhe hänestä. Mitäpä se rovasti häntä — olihan heillä siksi paljon ollut asioita keskenään.
Sitte jatkuivat kirkonmenot tavallista kulkuaan.
Mutta kesken ehtoollisen jakoa kuului alttarikaaren vaimopuolelta ensin kova parahdus, sitte yhä kestävää liikutusta. Kaikkein katse kääntyi sinne, sekä rippivieraitten että muiden kirkossa olijain. Kauppamiehen katse oli ensimäiseksi ehtinyt siellä käydä ja jo siirtyä poiskin. Hänen Liisansa näet ei ollut voinut hillitä liikutustaan. Ei se muuta ollut.
Vähä tuo hävetti kauppamiestä — vaikka oikeastaan hän luki synniksi itselleen tuon hävettämisen. Kyllä hän sen ymmärsi, että olisi pitänyt tehdä samalla lailla hänenkin, ennenkuin olisi oikein kelvollinen. Kovinhan papit armollisesti katselivat Liisaa, vaikka tämä ei ollut mikään syntinen. Muuten vaan otti asian niin tunnolleen. Kuinka paljoa enemmän kauppamiehen olisikaan pitänyt…!
* * * * *