Kirkosta päästessä oli jo renki hevosineen vastassa. Ilma oli kirkkoaikana lauhtunut. Sateli harvaan ja verkalleen isoja, pehmeitä lumihiukaleita. Aurinko vähä kumotti alaalta läntiseltä taivaalta, vaikka tuskin oli päivällisaika.
Ori sai astua kotimatkan. Niin tahtoi rouva aina kirkosta tullessa, varsinkin rippikirkosta.
Edellä kulki pari miestä, joita ei viitsitty sivuuttaa. Toinen näkyi olevan se kauppamiehen jyvärenki Aatu Julkunen, kotiinsa menossa, toinen hänen veljensä, joka oli mökkiläisenä jossain salokylillä. Molemmat laihoja, puutteen ja huolten painamia; silmät olivat kuopalla, ja niissä asui aina omituinen nälkäinen katse.
Lähemmäksi tultua voi kuulla miesten puhetta, jos tarkasti kuunteli.
"Meille kait tulet syömään ennen kotiin menoasi?" kysyi Aatu veljeltään. "Eihän siellä suuria vieraanvaroja ole. Kipeänä on eukkokin, vaan koetetaan katsoa jotain. Ei suinkaan sulla ole evästä muassa?"
"Ei tuota tullut pannuksi. Minua varten ei suinkaan rovastin tarvinnut saarnata elatuksen murheesta."
"Hyväpä sen on siitä saarnailla, kun ei ole sitä murhetta itsellään. Mutta olisipas meidän sijassa… Leikkuuaikana kertoivat painaneen 15 vanhaa leiviskää."
"Antelias se kuitenkin on saarnoissaan, vaikka muuten moittivat ahneeksi. Meille lupaa siellä tulevaisessa niin pulskan elannon, eikä itse tunnu pyrkivänkään osille. Eihän se miten mene neulansilmästä semmoinen."
"Jospa se onkin tarkottanut imeä itseensä koko pahan mammonan, että meillä olisi sitä helpompi pääsy. Hyvänä paimenena uhrautuu sillä tavoin lammastensa edestä."
Näin epäuskoista puhetta kuullessaan rouva käski rengin ajamaan sivu.
Mutta juuri sivuuttaissa sanoi salolainen Aatulle: