"Noin laihaksiko se teidän rouva on ujunut? Mitähän se siellä kirkossa niin ulisi, ihan kuin hännälle polettava koira?"
Mitä lie Julkunen vastannut, on vaikea varmasti sanoa, sillä hän puhui hyvin hiljaa. Mutta rouva kuunteli siksi herkällä korvalla, että sai selville ainakin suuntia.
Vähän matkaa ajettua hän sanoi miehelleen:
"Erottaa täytyy meidän töistä tuo Julkunen. Niin paatunut ja jumalaton raukka, että oikein tulee sääli. Ja muutenkin se on osottanut tottelemattomuutta minulle, kun et sinä ole ollut mailla."
"Kovinpa sillä on paljo huonoa joukkoa", sanoi kauppamies. "Jos tuota sentään vielä koettaisi pitää."
"Ei, ei sitä voi eikä uskalla, jos tahtoisikin. Jumalattoman työllä ei ole siunausta, vaan kirous seuraa hänen askeleitansa. Ei sitä mitenkään…"
Samassa tultiin Julkusen mökin kohdalle. Tyttö oli taas ovella torumassa Mustia, joka haukkui ja raapi ovea, päästäkseen ulos. Mutta tyttö ei laskenut.
Kauppamiehelle silloin juohtui mieleen, mikä vahinko hänelle oli kirkkoon mennessä tullut, osaksi tuon tytön takia. Hän oli ollut vähällä ihan suuttua. Mutta nyt tuntui kuin olisi jotain lämmintä noussut hänen poveensa. Vyörähtivät mieleen papin puheet sovinnollisuudesta, leiviskästä, tilinteosta j.n.e. Hän käski rengin seisauttaa hevosen, viittasi tyttöä luokseen ja alkoi kaivella taskuaan. Pani sitte jotain tytön käteen ja sanoi hiljaa:
"Anna se isompi raha äidillesi!"
Tyttö kiitti sievästi ja meni taas vartioimaan ovea.