"Vieläkö sinä sille…!" alotti rouva puheen, kun taas lähdettiin ajamaan. "Paljoko sinä annoit?"
"Eihän tuota paljoa —. Ei tullut multa kirkossa pannuksi kukkaroonkaan."
"Vai sillä lailla sinä käytät sitä leiviskää, minkä herra on meille uskonut! Tuommoisille jumalattomille jakelet. Pois olisit käskenyt Julkusen joukon koko meidän alueelta, jos sinulla olisi vähänkään rakkautta jumalaan ja omaan vaimoosi. Kyllä sinä et Julkusen käske menemään tiehensä, niinkuin käskit vaimoasi. Vai oletko jo unhottanut sen kauniin lauseesi? Tokko sinä enää muistatkaan, mitä varten tänäpäivänä kävit herran armopöydässä, koska jo sieltä palatessa pahotat vaimosi mielen? Kunhan sinä, polonen, et vain olisi ollut ilman häävaatteita; kunhan et, Antti kulta, olisi ollut kelvoton vieras!" — Ja rouva alkoi taas tuntea liikutusta, pyyhki kosteita silmiään ja nyyhkäsikin muutamia kertoja.
"Antaa tuon Julkusen asian nyt olla edes tuonnemmaksi", sanoi kauppamies arastellen. "Eihän sitä ilkiä ihmisiltäkään, keskellä talvea ja joulun alla."
"Enemmän tulee kuulla jumalaa kuin ihmisiä, Antti. — Vaikka olkoon vain tuonnemmaksi, mutta ei kesän yli. Silloin vetäisit päällesi sen kirouksen, joka on jumalattomille valmistettu. Ja jos sinä muuten et tätä asiata muista, niin minun tuntoni vaatii rovastille ilmoittamaan, että sinä sanot vaimollesi: mene tiehesi, akka! Ja että sinä rippikirkosta tullessa oman vaimosi nähden ja kuullen lähettelet rahaa toisen miehen vihitylle vaimolle. Luuletko, ettei minua siinä asiassa uskottaisi? Kyllä papit hyvin tietävät, kuinka nuhteettomasti sinä muuten olet elänyt. Sitäpaitsi, kuulihan sen Paavokin."
Kauppamies yritti sanoa jotain, mutta ei kuin rykäsi. Mitäpä puolta hänellä oli? Liisa oli kelvollinen, hän kelvoton ja pahanlainen ryyppymies.
Lähempänä kotia ei oritta enää voinut hallita. Se riuhtasiin väkisin juoksuun. Kauppamiehelle se oli mieleen, eikä rouvakaan siitä tällä kertaa virkkanut mitään, sillä kotona odotti ehtoollisvieraita valmiiksi katettu päivällispöytä.
* * * * *
Kenties minun on senverran onnistunut herättää lukijan mielenkiintoa, että hän tahtoisi tietää, missä Liisa rouva nyt on.
Hän on jo kymmeniä vuosia ollut siellä, jonneka me kaikin toivomme pääsevämme. Ennen lähtöään hän jo oli toimittanut siunattuun maahan miehensäkin, Antti Hentusen.