"Se saattaa olla vähä niin ja näin", hän lausui mietiskellen. "Viipuria sanotaan Suomen lukoksi. Mutta siinä lukossa on väärä avain, joka ei liiku sinne eikä tänne: istuu ruostuneena lukossa, eikä lähde pois. Siellä ovat viikingit vallassa."
Vielä kipeämmin koski savolaistuneesen sydämeeni eräs toinen uutinen, jonka kuulin siltä kuopiolaiselta vossikalta. Hän kertoi, että Viipurissa ei saa "oikeeta piimee, ei yhtä kokkelia." — Viikingeistä minä viis veisaan, mutta voi kaupunkia, jossa ei ole piimää!
VEKSELI.
Se maakauppias, jonka Viipuriin mennessäni Savon radalla tapasin, kertoi Kuopiossa joutuneensa pieneen vekseliasiaan. Ja ne ovat niitä vihoviimeisiä näin huonona aikana.
"Yks maakauppias" ei saisi koskaan mennä kovin laajoihin asioihin. Hänen olisi otettava esimerkkiä pienemmistä "liikkeenharjoittajista" kaupungissa. Kun Kuopiossa pannaan kauppa pystyyn, niin ensiksi tehdään aukko seinään, sitte haetaan leipurilta kolme kappaletta "10 pennin korvapuustia" ja kuusi kappaletta piparkakkuja — 5 penniä pari — kuuden kuukauden myynti- ja maksuajalle. Vielä tuotetaan tehtaalta 1 kori olutta sillä puheella, että maksu seuraa joka kerran kuin "kuoret" vaihdetaan uuteen koriin. Jos nyt epäsuotuisat liikeolot tekevät asianomaiselle mahdottomaksi täyttää sitoumuksiaan ja hänen täytyy ilmottautua konkurssitilaan, niin ei kellekään siitä tule kovin tuhoavaa iskua. Suurimmalla saamamiehellä, nikkarilla, on ensimäinen kiinnitys tärkeimpään omaisuuskohtaan: puodin oveen; oluttehdas ei koskaan menetä enempää kuin yhden korin, josta kuitenkin on toivo saada takasin tyhjät ja myymättömät pullot; leipurin ei tarvitse pelätä, että olisi mitään myyty noista kuusi kuukautta sitten valmistetuista leivoksista — hän saa aina takasin sen osan, mikä ei mene velallisen ja hänen perheensä ylläpidoksi valvontapäivään asti eikä uskottujen miesten palkaksi. Enimmän kärsii tämmöisestä konkurssista seppä, joka on takonut kyltin, sillä hänen täytyy maalauttaa siihen uusi nimi, ennenkuin se kelpaa jollekulle toiselle yhtä yritteliäälle liikemiehelle. Näin oli eräskin seppä viime elokuusta marraskuuhun mennessä "valvonut" samaa kylttiä neljässätoista eri konkurssipesässä ja toivoo sen avulla pääsevänsä ennen vuoden loppua osamieheksi vielä moneen "pesään"; sillä liikesuhteet kallistuvat yhä arveluttavammalle kannalle.
Oli se ennen Kuopiossakin toinen aika. Rahaa oli ja sitä läksi. Vielä viime kevännä oli kertojani saanut Yhdyspankista vekselillä 1,500 markkaa ja sitä hän nyt oli käynyt selvittämässä. Rahansa hän oli jättänyt kotiin parempain tarpeiden varalle, sillä nykyinen aika ei ole mikään pankkien täyttämisen aika. Oli aikonut saada saman summan jostakusta toisesta pankista ja sillä maksaa Yhdyspankkiin. Vekseli oli langennut jo lauantaina, mutta meni pyhän yli maanantaihin, jolloin hän vasta joutui kaupitsemaan uutta vekseliään. Koska hänellä oli kaksi vankkaa nimeä apunaan, luuli hän paperinsa varmasti kelpaavan Suomen pankkiin. Odotettuaan sikäläisen "rippitunnin" kello 11-12, meni hän nostamaan rahoja.
"Jassoo — niin — kyllä — tuota —", juttelee pankin kirjuri, etsiessään vekseliä kaikenlaisten paperien joukosta; sitte hän kuiskaa niin hiljaa, etteivät toiset rippivieraat kuulisi: "Kyllä ne eivät hyväksyneet sitä ostettavaksi!"
No, ollaan sitte kuitit, ajatteli kauppamies. Yhdyspankki suletaan kello 1 — ennätti siis vielä käydä Kansallispankissa. Hänellä oli kymmenkunta osaketta tähän kansalliseen yritykseen; jos eivät osta sinne hänen vekseliään, niin hän myy osakkeensa juutalaisille vaikka puolesta hinnasta. Niin hän päätti. Saisivat sitte juutalaiset äänestää vaikka koko pankin nurin tulevassa yhtiökokouksessa.
Kalpeana otti Kansallispankin johtaja paperin käteensä, ja yhä enemmän kalpeni, kun näki sen kulmassa niin pelottavan suuren summan kuin "Smk. 1,500:-". Aijai, kuinka pahoissa asioissa miesparka liikkuu!
Kovasti epäili johtaja, voisiko pankki ostaa noin suurta vekseliä edes kuukauden päästä. Tällä hetkellä ei puhettakaan. Meni kumminkin "sakaristoon" hankkimaan vahvistusta käsitykselleen.