"Eikö siellä ole rauhatonta öiseen aikaan?" kysäsin kerran, kun Esa oli muutamia viikkoja asunut Kolikkoinmäellä.

"Riippuu siitä, mitä rauhattomuudella tarkoitamme. Sinusta se voisi olla kylläkin rauhatonta, minusta ei. Katsoppas, veli, minä lähden aina siitä otaksumasta, että tämä uskonnollinen, heinää tekevä Suomen kansa on kauttaaltaan rauhallista, mutta jos se jonkun mielestä osottaa rauhattomuuden oireita, niin hän joko käsittää asian väärin tahi sitte itse on suorastaan pakottanut toiset rauhattomuuksia tekemään. Ajaa esim. aamupuoleen yötä pari kolme hevoskuormaa enemmän taikka vähemmän päihtyneitä Viipurin herroja portilleni, lyövät oviin ja ikkunoihin, että helisee, parkuvat ja hoilaavat; kova onni näet satutti minut asumaan semmoiseen taloon, jonka entisillä eläjillä oli ollut laajoja tuttavuuksia kaupungissa. Sinä tietysti, jos sinut sillä tavalla herätettäisiin makeimmasta unestasi, hyökkäisit ase kädessä ulos heidän kimppuunsa. Siihen tulisi naapureita ja paraimmassa tapauksessa poliisejakin. Rauhattomuus olisi valmis, vai mitä arvelet?"

"Niinpä kyllä saattaisi käydä."

"Jaa, sen arvasinkin. Menisi tunti tai kaksi, ennenkuin uudestaan saisit kiini unen päästä. Sitte tulisivat poliisitutkinnot, oikeusjutut y.m. ikävyydet, joihin menettäisit monta vakaista työpäivää. Minä sensijaan suoriun asiasta vähemmässä kuin puolessa tunnissa. Ensinnäkin pukeudun huolellisesti, sillä se tekee aina hyvän vaikutuksen tuntemattomiin. Sinä kaiketi tekisit rynnäkön alusvaatteissasi?"

"Hyvin luultavaa. Mutta mihinkä toimiin sitte ryhdyt?"

"Sitte menen kohteliaasti heidän puheilleen ja pakisen seuraavaan tapaan: Herrat ovat nähtävästi tulleet tänne tarkastamaan työväen asunto-oloja, ja se onkin paikallaan. Eikö näin yöllä? Elkää turhaan peitelkö asiaanne! Enhän minä tahdo mitään salata. Olen päinvastoin vointini mukaan altis avustamaan teitä kaikessa, mikä tulee yhteiseksi hyväksi. Voin kyllä ymmärtää, että nykyisenä vaarallisena aikana herrat eivät ehdi toimittaa kaikkia tarkastuksia päiväseen aikaan; sentähden kunnioitan hartauttanne peljättävän koleravaaran torjumisessa. Minä en ole niitä, jotka eivät osaa antaa arvoa itsensäuhraavalle velvollisuuden tunnolle. Niin, mutta mitäs pitkistä puheista! Etupäässä herrat kai haluavat tarkastaa ulkohuoneitamme täällä pihan perällä. Ehkä suvaitsette myös ottaa näytteitä baktereoloogista tutkimusta varten, vaikka minun tietääkseni ei ainakaan meidän perheessä ole ollut arveluttavampia vatsataudin kohtauksia. Käykää vaan pihaan, olkaa hyvät; minä otan ja sytytän lyhdyn. — Usein ovat herrat kääntäneet hevosensa ja lähteneet ajamaan tiehensä jo ennenkuin olen päässyt tämän esitelmäni loppuun asti. Kertaakaan ei ole tapahtunut, että kukaan olisi jäänyt odottamaan minun tulevan lyhdyn kanssa. Siinä näet, että röyhkeyden ja väkivallan käyttäminen tämmöisissä tilaisuuksissa ei ainoastaan ole tarpeetonta, vaan epäedullistakin sille, joka rakastaa rauhaa ja tahtoo välttää rauhattomuutta. Nyt viime aikoina on minun ainoastaan harvoina öinä enää tarvinnut tämän asian tähden nousta vuoteeltani, ja toivoakseni nuo käynnit vähitellen kokonaan loppuvat."

Otin sitte puheeksi sen seikan, kuinka hän iltasin pääsee sivu kaikista niistä juomarijoukoista, joita sanotaan vilisevän Kolikkoinmäen tien varsilla.

"Tavallisesti ne eivät tee mitään sille, joka ei heitä häiritse moittivilla tai säälivillä silmäyksillä tahi nenännyrpistyksillä. Kerran kumminkin — se oli juhannusyönä — näytti asema mäkirinteessä niin uhkaavalta, että minun täytyi turvautua erityiseen sotajuoneen. Heittäysin näet minäkin päihtyneeksi, karjuin ja hoipertelin pahemmin kuin kukaan heistä — ja katso, kunnioituksella he väistyivät syrjään kahden puolen tietä. Vielä jonkun aikaa minun mentyäni he olivat äänettöminä pelkästä kateudesta, kuten minulla on syytä luulla."

Täytyy myöntää, että Esa uskollisesti, vaikka ei siltä yksipuolisesti, sovittaa käytäntöön periaatteensa. Semmoinen on oikea aatteen mies. Ja hänen uskollisuutensa on tähän saakka aina tullut palkituksi.

Viimein olen minäkin ruvennut luottamaan Esan periaatteeseen siinä määrässä, että muutamana pimeänä iltana uskalsin lähteä yksin ja aseettomana hänen luokseen Kolikkoinmäelle. Kun en tarkoin tuntenut tietä ja omissa ajatuksissani astuin, tapasin pian itseni harhailemasta milloin kivikkorinteillä, milloin taas vesiperäisissä vesakoissa, enkä oikein tiennyt, mitä suuntaa oli mentävä. Jo jonkun aikaa olin ollut kuulevinani hiljaisia askeleita lähettyvillä, ikäänkuin minua seurattaisiin. Mutta oli niin pimeä, etten voinut nähdä mitään. Aloin jo lohduttaa itseäni sillä, että mielikuvitus se vaan lyö leikkiä kanssani, kun yht'äkkiä kuuluu käheä kuiskaus milt'ei korvani juuresta: