Nyt kun kesä jo kallistuu syksyn puoleen ja yöt arveluttavasti pimenevät, olen tahtonut piirtää nämä rivit opiksi ja ojennukseksi niille, jotka asuvat rauhattomissa esikaupungeissamme. Ja miks'ei myös muille, jotka sattuvat semmoisiin tilaisuuksiin kuin ne, mistä Esa Huttunen ja minä olemme niin kunnialla selvinneet.
ESA HUTTUSEN "TALVISESONKI".
Moni on minulta kysellyt, mikä mies on oikeastaan Esa Huttunen, josta niin usein olen puhunut ja kirjoittanut.
Pitäisihän teidän hänet tuntea. Onhan hän kansallisen suomalaisen puolueen pylväitä kaupungissamme, nousevan suomalaisen porvaristomme kukkasia "sekä henkisessä että aineellisessa suhteessa." Henkisten kykyjensä puolesta hän jo synnynnältään kuuluisi kukkasiin missä yhteiskunnassa tahansa. Mutta päästäkseen aineellisessa suhteessa samaan onnelliseen asemaan, täytyi hänen suorittaa — minun nähdäkseni — mitä suurinta itsekieltämistä vaativa mainetyö. Sanotaan sanassa, että helpompi on kamelin käydä neulansilmän lävitse kuin rikkaan päästä taivaan valtakuntaan. Omasta puolestani en ole ollut tilaisuudessa näkemään kumpaakaan temppua, enkä siis pysty vertailemaan niiden helppoutta ja vaikeutta. Mutta sen voin täydellä varmuudella sanoa, että helpompi on porsaan hypätä vanteen lävitse kuin köyhän miehen ponnahtaa rikkaitten joukkoon.
Esa Huttunen pääsi varoihin "naimisen kautta" — eli toisin sanoen joutui naimisiin, pyrkiessään rikkautta kohden. Ja tämä Esan naimisiin meno oli oikea mainetyö kaikkien hänen ystäväinsä silmissä. Sillä se vaimo, joka hänelle annettiin, oli viime vuosisadan ensimäiseltä neljännekseltä, enemmän kuin kolmekymmentä vuotta vanhempi Esaa, vaikka Esakaan ei enää ollut pilan nuori. Vaimo elää vielä, ja sitäpaitsi on Esalla ilman omaa syytään kunnia olla isänä kahdeksalla pojalla ja neljällä täysikasvuisella tyttärellä, joista nuorin ikänsä puolesta parhaiten olisi sopinut hänelle pariksi. Molempain — sekä poikain että tyttöjen — suhteen on hän yhtä edellä hurskaasta Jopista.
Ja kuitenkaan ei hän koskaan ole kironnut syntymä- eikä edes hääpäiväänsä. Eikä hän muutenkaan kiroile liiaksi. Ennen poikamiehenä kuulin hänen joskus vähemmän valituilla sanoilla puhuvan vekselinlankeamispäivästä, mutta nyt hänellä ei ole vekseleitäkään enää. Hän on hyvinvoipa, arvossa pidetty mies ja kaikin puolin tyytyväinen onneensa.
Ei kumminkaan ihan kaikin puolin.
Hän valittaa perhettään liian pieneksi. Arvatkaapas, mistä syystä!
Kun tässä muutamana päivänä kävin Esan luona, tuli hän puita pilkkomasta ja kantoi tullessaan sylyyksen kamariinsa sekä alkoi viritellä tulta uuniin.
"Eikö sulla ole nuorempaa väkeä tuohon puuhaan?" kysyin häneltä.